»No, mikset voi ottaa tummanharmaata pukuasi tänään ja lähettää ruskeita housuja räätälille?»
»Niin, ne täytyy totisesti — — — mutta missä helkkarissa se harmaa puku on? Ahaa, tässähän se näkyy olevan.»
Hän oli kyennyt suorittamaan pukeutumisensa muut kriitilliset kohdat verrattain levollisesti ja päättävästi.
Ensimmäinen, millä hän itsensä koristi, oli hihaton verkkopaita, jossa hän muistutti pientä kansalaisjuhlassa esiintyvää poikaa, joka juhlavasti astuu esiin jostakin vanhasta rievusta leikatussa airue-asussaan. Hän ei koskaan pukenut yllensä verkkopaitaa kiittämättä Edistyksen Jumalaa, ettei hän käyttänyt pitkiä, vanhanaikaisia alusvaatteita niinkuin hänen appensa ja yhtiömiehensä Henry Thompson. Toinen tehtävä oli hiusten kampaaminen taapäin. Se antoi hänelle uhkean otsan, joka kaartui kahta tuumaa ylemmäksi entistä hiusrajaa. Mutta suurimman ihmeen aikaansai sittenkin silmälasien sijoittaminen nenälle.
Silmälasit ilmaisevat luonnetta — vaateliaat, kilpikonnanluulla kehystetyt, vaatimattomat koulunopettajankakkulat, vanhan maamiehen mukulaiset, hopeasankaiset rillit. Babbittin silmälaseissa oli suuret, ympyriäisenpyöreät, reunattomat linssit parasta lasia, sangat kapeat ja kultaiset. Ne nenällään oli hän nykyaikainen liikemies; mies, joka antoi käskyjä konttoriapulaisille ja ajoi autoa ja pelasi silloin tällöin golfia ja oli tieteellisesti sivistynyt agentuurialalla. Hänen päänsä ei enää tuntunut lainkaan lapsimaiselta, vaan tärkeältä, ja katse kiintyi hänen painavaan, pyöreähköön nenäänsä, hänen suoraan suuhunsa ja paksuun, pitkään ylähuuleensa, hänen tosin ehkä liian lihavaan, mutta kuitenkin voimakkaaseen leukaansa; kunnioittavasti häntä katseli, kun hän pani yllensä muut Kunnon Kansalaisen univormuun kuuluvat pukimet.
Harmaa puku oli hyvin leikattu, hyvin ommeltu ja ehdottomasti erikoisuuksista vapaa. Se oli normaalipuku. Valkoinen reunus pitkin liivinrinnustan syrjää antoi jonkinlaisen luotettavuuden ja oppineisuuden sävyn. Jalkineina hänellä oli mustat nauhakengät, hyvät kengät, kunnialliset kengät, normaalikengät, erinomaisen epäpersoonalliset kengät. Ainoa koreileva oli hänen orvokinsininen kudottu kaulahuivinsa. Laajasti selitellessään asiaa mrs. Babbittille (joka akrobaattiliikkein yritti kiinnittää puseroa selkäpuolelta hameen uumenreunustaan lukkoneulalla eikä kuullut sanaakaan hänen puheestaan) horjui hän orvokinsinisen ja erään tapettimaisen mestariteoksen välillä jossa oli kielettömiä, ruskeita harppuja palmujen välissä, kunnes valitsi orvokinsinisen ja pisti siihen koruneulan: opaalisilmäisen käärmeenpään.
Jännittävä tapaus oli ruskean puvun taskujen sisällyksen siirtäminen harmaaseen. Hän antoi näille esineille suuren arvon. Niillä oli yhtä suuri henkinen merkitys kuin pesäpallolla tai Tasavaltalaisella puolueella. Niitä olivat täytekynä ja hopeakynä (josta aina puuttui lyijystifti), jotka kuuluivat oikeanpuoliseen ylempään liivintaskuun. Niitä ilman olisi hän tuntenut itsensä pukeutumattomaksi. Hänen kellonperissään kellui kultainen kynäveitsi, hopeainen sikarinkatkaisija, seitsemän avainta (kahdesta hän ei enää tiennyt, mihin ne kuuluivat) ja sattumalta oli niiden päässä vielä hyvä kello. Vielä kellui ketjuista suuri, kellastunut hirvenhammas — merkki, että hän oli Elk-Veljeskunnan jäsen. Mutta arvokkain kaikista oli hänen irtolehtinen taskukirjansa, tämä nykyaikainen välttämätön muistikirja, joka sisälsi hänen jo unohtamiensa ihmisten osoitteita, huolellisia merkinnöitä postilähetyksistä, jotka olivat saapuneet määräpaikkaansa kuukausia sitten, postimerkkejä, joiden leima oli kulunut pois, leikkeleitä T. Cholmondeley Frinkin runoista ja niistä sanomalehtiartikkeleista, joista Babbitt ammensi mielipiteensä ja monitavuiset sanansa, muistiinpanoja, ettei hän vain unohtaisi toimittaa asioita, joita hän ei lainkaan aikonut toimittaa, ja salaperäinen merkintä — D. S. S. D. M. Y. P. D. F.
Mutta hänellä ei ollut savukekoteloa. Kukaan ei ollut tullut hänelle sellaista antaneeksi, joten hän ei ollut semmoiseen tottunut, ja ihmisiä, joilla oli savukekotelo, hän piti naismaisina.
Lopuksi hän pisti Propaganda-kerhon napin takkinsa rinnustaipeen napinläpeen. Suuren taiteen lyhytsanaisuutta käyttäen nappi ilmaisi vain kaksi sanaa: »Propagandistit — hei!» Se sai Babbittin tuntemaan itsensä lojaaliksi ja tärkeäksi. Se liitti hänet yhteen Oikeamielisten kanssa, miesten, jotka olivat kunnollisia ja humaaneja ja eteviä liikepiireissä. Se oli hänen Viktoria-ristinsä, hänen Kunnialegionan-merkkinsä, hänen Phi-Beta-Kappa-avaimensa.
Paitsi pukeutumisvaikeuksia oli muitakin lisähuolia.