»Kas niin», sanoi Swanson. »Minä ymmärrän riittävästi tietääkseni, että se on tuhlausta, ja se harmittaa minua, että sinä et halua kuluttaa sitä runsasta vaatevarastoa, joka sinulla jo on. Minä olen lausunut käsitykseni tästä ennen, ja sinä tiedät sangen hyvin, ettet ole kiinnittänyt minuun minkäänlaista huomiota. Minun täytyy paimentaa sinua alituisesti saadakseni sinut tekemään jotakin — —»
Sitä tuli paljon vielä samaan tyyliin, ja kaikki ottivat osaa siihen, paitsi Babbitt. Kaikki hänessä oli tyhjää, paitsi hänen vatsansa, ja se oli perin huolestuttava todellisuus. »Minä olen ahtanut itseeni liian paljon, minun ei pitäisi syödä tätä törkyä», ähki hän — nielaisten kylmän ja limaisen kimpaleen jäätelötiiliskiveä ja mokkatorttua, liimaista kuin partatahdas. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut savella täytetty, hänen vatsansa oli haljeta, hänen kurkkunsa oli haljeta, hänen aivonsa olivat kuin kuumaa liejua, ja vain vaivoin hän sai jatketuksi nauramista ja luikkaamista, kuten Floral Heightsissä isännän tehtävään kuului.
Ellei vieraita olisi ollut, olisi hän paennut ulos ja kävellyt pois ruokahumalan, mutta sumussa, joka täytti huoneen, istuivat vieraat loputtomasti ja puhelivat, puhelivat, kun hän vain kärsi. »Saakelin tyhmeliini, kun syön kaikkea tuommoista — ei hiventäkään enää», ja samalla hän huomasi pistäneensä taas poskeensa inhoittavaa vaniljapuuroa lautaseltaan. Hänen ystävillään ei ollut mitään taikavoimaa; hän ei tuntenut minkäänlaista mielenylennystä, kun Howard Littlefield oppinsa aarreaitasta otti esiin tiedon, että raakakumin kaava oli C10 H16, joka muutti isopriniksi eli 2 C5 H8. Ei ollut kyllin että Babbittin oli ikävä, vaan hän tunnusti äkkiä, ilman edelläkäypää varoitusta suoraan, että hänen oli ikävä. Oli ihanaa päästä pöydästä, kovan tuolin kidutuksesta ja oikaista itseään arkihuoneen sohvalla.
Päättäen katkonaisesta ja laimeasta keskustelusta ja siitä, että he kaikki olivat sennäköisiä kuin olisivat verkalleen ja tuskallisesti tukehtumassa, näyttivät muut kärsivän seuraelämän ponnistuksista ja juhlaruokaan kohdistuvasta kauhusta yhtä paljon kuin hän itse. Kaikki hyväksyivät ilmeisen helpotuksen tuntein ehdotuksen, että pelattaisiin bridgeä.
Babbitt vapautui vähitellen tunteesta, että häntä ikäänkuin keitettiin. Hän voitti bridgessä. Hän pystyi jälleen kestämään Vergil Gunchin tyhjentymätöntä leikkisyyttä. Mutta hän uneksi vaeltelusta Paul Rieslingin kanssa jonkin järven rannalle Mainessa. Se oli yhtä valtavaa ja mielikuvitusta elvyttävää kuin koti-ikävä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Mainea, ja kuitenkin hän katseli pilvenpeittämiä vuoria ja tyyntä järveä iltavalaistuksessa. »Paul-poika on enemmän arvoinen kuin kaikki nämä korkealentoiset räyhääjät yhteensä», mietti hän; ja »Minä tahtoisin päästä pois — kaikesta.»
Ei edes Louetta Swanson saanut häneen eloa.
Mrs. Swanson oli sievä ja pehmyt. Babbitt ei ollut mikään naisten erikoistuntija, paitsi milloin tuli esille heidän makunsa kysymyksessä »Kalustettuja Huoneita Vuokrattavana». Hän luokitteli heidät todellisiin daameihin, työläisnaisiin, ilkeisiin akkoihin ja äkäpusseihin. Hän uneksi heidän sulostaan, mutta hänen mielestään he kaikki (paitsi hänen oman perheensä naiset) olivat »omituisia» ja »mystillisiä». Kuitenkin hän oli vaistomaisesti ymmärtänyt, että Louetta Swansonia saattoi lähennellä. Tämän silmät ja huulet olivat kosteat. Kasvot kapenivat leveästä otsasta suippoon leukaan, suu oli kapea, mutta päättäväinen ja himokas, ja kulmakarvain välissä oli kaksi ulospäin kaartuvaa ja intohimoa ilmaisevaa ryppyä. Hän oli kolmikymmenvuotias tai ehkä nuorempi. Juoru ei koskaan tiennyt hänestä mitään, mutta jokaisesta miehestä oli luonnollista käyttää flirttisävyä puhuessaan hänen kanssaan ja jokainen nainen katseli häntä hiljaisen hämillisenä.
Pelivuorojen väliaikoina istui Babbitt sohvassa ja puheli hänelle käyttäen sitä asianmukaista kohteliaisuutta, sitä hyväsointuista Floral Heights-kohteliaisuutta, joka ei ole flirttiä, vaan kauhistunutta pakoa kaikesta semmoisesta.
»Sinä näytät tänä iltana sennäköiseltä kuin ihka uusi sifooni.»
»Niinkö teen?»