"Minun nimeni on Miranda", impi vastasi, välittämättä ojennetusta kädestä; "mutta voin vakuuttaa, etten tunne teitä, joka tulette tänne minun metsääni ystäviäni tappamaan."
"En karvaakaan niistä hukkaa!" nuorukainen vakuutti innostuneena, vaikka häntä samalla naurattikin. "Mutta olenhan minäkin ystäviänne, Miranda! Olin ainakin ennen."
Hän astui askeleen lähemmäksi, ojentaen yhä rukoilevaa kättään. Miranda peräytyi ja pani kätensä selkänsä taa. "En tunne teitä", hän intti, tällä kertaa kuitenkin enemmän itsepäisyydestä kuin vihamielisyydestä. Vanhat muistot olivat alkaneet elää unhotetuissa aivosoluissa.
"Te olitte ennen nuoren Taavin ystävä", sanoi nuorukainen kiihkeästi kuiskaavalla äänellä. Mirandan kauneus ja sen omituisuus alkoivat vaikuttaa hänen kauan häiritsemättä olleeseen vereensä.
Tyttö paikalla ojensi kätensä avomielisen ystävällisesti. "Oi, nyt muistan!" hän sanoi. "Kauan olette meidät unohtaneet, eikö niin? Mutta väliä siitä. Tulkaa mukanani mökille, niin tapaatte äitini ja saatte illallista."
Taavi punastui mielihyvästä tämän kutsun saadessaan.
"Ystävällinen kiitos, Miranda, tulenpa varmasti", sanoi hän; ja vähän syrjään poiketen otti rihlansa. Mutta kun Miranda näki aseen, niin hänen uusi ystävyytensä jähmettyi ja hänen suuriin silmiinsä tuli moittiva kiilto.
"Antakaa minun koettaa, paljonko se painaa", hän äkkiä pyysi, ojentaen käskevästi kätensä.
Taavi luovutti sen paikalla paheksuvan näköisenä, vaikka hänen pitkäin kellerväin viiksiensä alla värähtikin hymyn henkäys.
Mirandaa ei vähääkään huvittanut kirotun aseen paino sen enempää kuin tasapainokaan: sen omistaminen oli hänelle pääasia.