"Jos teitä huvittaa eläimien tappaminen", hän sanoi hitaasti, "niin ei teille ole täällä paikkaa. Ehkä sitten onkin parempi ettette tule meidän mökillemme ensinkään."
"Ei minua haluta tappaa teidän eläimiänne, ei millään muotoa", Taavi intoillen intti vastaan. "Ja aina siitä pitäen kun minä kuulin, kuinka te ja karhut ja karibut olette kuin ystäviä, olen tarkkaan pysynyt vedenjakajan toisella puolella, enkä kertaakaan ole virittänyt ansaa Kuah-Davikin laakson tälle puolelle. Mitä näihin eläimiin tulee, joihin te, Miranda, olette niin kiintynyt, niin en kadottaisi karvaakaan ainoankaan selästä, sen vannon!"
"Viisainta onkin olla niihin koskematta! Minä itse tappaisin teidät", hän kivahti kiukkuisena, pikainen uhkaava liekki tummassa katseessaan; "taikka usuttaisin Kroofin teidän päällenne", hän lisäsi ilon välähdyksen äkkiä kirkastaissa hänen kasvojaan ja kauniisti tummentaessa hänen silmiään, niin että Taavi oli aivan huumauksissaan hänen sulostaan. Mutta hän säilytti kuitenkin siksi järkensä, että neidon uudelleen polulle kasvonsa kääntäessä älysi saaneensa luvan käydä hänen kerallaan.
"Kuka on Kroof?" kysyi erämies nöyrästi ja astui aivan immen rinnalle, vaikka polussa juuri sillä kohtaa oli leveyttä vain yhdelle.
"Paras ystäväni", vastasi Miranda. "Saatte nähdä hänet mökillä. Mutta kyllä teidän on paras pitää varanne, kun Kroof on saapuvilla, sen voin vakuuttaa!"
XII LUKU.
Nuori Taavi raiviolla.
Loppumatkalla — sitä kesti astua tunnin verran — ei Mirandan ja Taavin kesken vaihdettu monta sanaa; sillä aarniometsillä on se ominaisuus, että puhuminen niissä kuuluu joutavanpäiväiseltä. Kun ihmiset vaeltavat salojen korkeita kujia, niiden läpikuultavassa hämäryydessä, niin heidän ajatuksensa pyrkivät vaihtumaan äänettömyyden ja myötätunnon tietä, elleivät jää aivan vaihtamatta. Miranda ei muuta ajatellut kuin kumppaniaan, mitä muutoin lieneekin pahoja aavistellut, harmitellut ja vihotellut. Hän oli häneen siihen määrään kiintynyt, ettei edes huomannut pimentojen harvinaista tyhjyyttä matkan varressa.
Piilevä kansa oli tosiaan kaikki paennut pois. Metsästäjän läsnäolo täytti sen vaistomaisella pelolla; ja niiden tärkeimpään puolustuskeinoon, liikkumattomaan lymyämiseen, ei tällä kertaa ollut luottamista, kun Mirandan kaikki huomaava silmä oli mukana. Vieras oli samanlainen kuin hänkin — ja vaikka ne luottivat Mirandaan kaikessa muussa, niin oli niille tunnettu asia luonnon pakko, ja ne pelkäsivät, että hän pettäisi heidät kaltaiselleen kumppanille. Siitä syystä ne varovaisina pysyttelivät syrjässä — jänis ja piikkisika, kettu ja ilveskissa; pesukarhu pujahti vaahteran koloon ja metsähiiret mennä livistivät hemlokin juurien alle ja tikka asetti niin, että puun koko vahvuus oli hänen työmaansa ja Mirandan silmäin välillä. Ainoastaan huoleton utelias sepelpyy jäi koivun oksalle istumaan aivan polun päälle ja odotti uteliaana heidän lähestymistään, kunnes se äkkiä havahtui pelon vaistosta ja hätääntynein siivin pakeni kautta vähenevien kaartojen. Petäjän haarassa pieni ruskea pöllökin naksautti nokkaansa ja kähisi huolestuneena näiden molempien astuessa sen istuinpaikan alitse. Mutta kaikki nämä merkit, jotka toisissa mielialoissa olisivat kovaäänisesti muutosta ennustaneet, jäivät nyt Mirandalta huomaamatta. Hän vastaanotti paraillaan uusia vaikutuksia, ja ne täyttivät kokonaan hänen mielensä.
Raivion laidalle tultuaan Taavi ihmeekseen näki, kuinka paljon kaikki oli muuttunut siitä, kun hän kolmetoista vuotta takaperin auttoi Kirstiä pakenemaan kyläkunnasta. Raivio oli yhä vieläkin alaston, aavan kaikkoamattoman autiuden syleilemä, sillä kumpuava maa kohotti sen pois metsän suojasta ja teki siitä yksinäisen taivaan naapurin. Mutta avoimilla vainioilla rehottivat sinikukkainen pellava, punavalkoinen tatar, perunain tumma vihannuus ja vehnän uljaat sarat; ja kantoinen laidun oli kirjavana lehmistä, joita oli enemmän kuin puolen kymmentä, ja lihavia ne olivatkin. Aidat olivat hyvässä korjuussa. Mökki ja navetta olivat saaneet ympärilleen hohtavia päivännouto-tiheikköjä, kukkivia samettihaapoja ja punaista turkinpapua. Nuori erämies tunsi kuin pistävää tuskaa, nähdessään tämän pienen palan kotisuloa ikäinkuin kohotettuna kohti maailmankaikkeuden mittaamatonta erämaata. Se sai hänet ajattelemaan eksyneen lapsen hymyä, kun lapsi ei tiedä, että se on eksynyt.