Vihdoin alkoi punainen kolttu väännellä tukkimiehen olalla ja Miranda huudahti:
"Laske minut maahan, Taavi setä, minä tahdon poimia äidille nuo kauniit kukkaset."
Kuloruoho tulipunaisine viettelyksineen oli täyttänyt ilolla hänen silmänsä; ja moniaan minuutin kuluttua hän taputteli jonon perässä pieni syli täynnään pitkävartisia kukkasia.
Mökin ovella jono seisahtui. Taavi kääntyi ympäri ja sanoi vakavasti:
"Kyllä minä olen korjaillut, minkä olen voinut, Kirsti; enkä minä perältäkään luule, että tämä paikka on teille niin aivan sopimaton. Mutta kovin yksinänne teidän täytyy täällä olla."
"Kiitos kaunis sinulle, Taavi. Mutta olemmeko me yksinämme, Miranda ja minä?"
"Ja täällä on metsässä panttereita. Sinulla pitäisi olla pyssy, Kirsti. Me yritämme, poika ja minä, ensi viikolla saada teille tänne vähän ruuan apua, mutta minä tässä tuumailen, että eiköhän olisi sittenkin parempi hankkia pyssy."
"Kyllä meidän siihen aikaan onkin kasvojanne ikävä, Taavi," sanoi
Kirsti, luoden samalla hellän katseen poikaan, joka seisoi nojaten
Tähden suitselliseen olkaan. "Mutta en minä panttereita pelkää. Elkää
te pyssyä hommatko; en minä sitä tarvitse, enkä minä sitä käyttäisi!"
"Ette te pelkää mitään jalan kävelevää", mutisi nuori Taavi ihaillen.
Ne voimakkaat kasvot synkistyivät.