Silmänräpäyksessä seuraten koiraemon kiivasta hyökkäystä oli koko sakki rynnistänyt eteenpäin; mutta nähdessään, että puoliso oli siitä selvinnyt, johtaja pysähtyi jyrkkään ja vihaisesti kiljuen koetti pysäyttää kumppanitkin. Nämä tottelivat, sillä ne näkivät, minkälaiseen viholliseen sitä oli yhdytty. Mutta yksi, äkkipäisin kaikista, oli mennyt liian kauas. Tuima isku sattui korkealle sen rintaan. Se nakkasi sen ilmassa takaisin tovereitten luo katkennein niskoin ja kurkku rautaisten kynsien irti repäisemänä. Sen maassa väännellessä ja kuolaa valuessa johtaja loi siihen punnitsevan katseen ja teki nopean päätöksen. Suotta oli panna sakkia alttiiksi niin voimalliselle vastustajalle, joka vielä voisi sen tuhota, etenkin kun varsinainen riista oli aivan edessä, eikä epätoivon nälkäkään pakottanut. Kutsuen sakin ankarasti järjestykseen se täyttä laukkaa johti sen sivulle päin, etsi muutama kymmenkunta syltä kauempaa uudelleen sarvaitten jäljet ja jätti uhrin ruumiin oman onnensa nojaan. Karhu mulkoili niiden perään vihaisesti mörähtäen, kunnes ne olivat näkymättömiin kadonneet. Sitten se tallusteli vainajan luo, haisteli sitä, käänteli sitä kämmenellään ja sitten tyynesti palasi takaisin kannolleen matoloita etsimään. Ei sitä maittanut susi, sen enempää kuin koirakaan.

Sakki sillä välin sekä raivostuneena että hämmästyneenä jatkoi ajoaan ja lopulta saikin saaliinsa. Ahmiessaan lämmintä sarvaanlihaa se unohti vastoinkäymisen ja menetetty jäsen helposti haihtui muistosta. Mutta opetus oli ollut sakille hyödyksi.

Oli kulunut kaksi päivää tästä, kun sudet saapuivat paljaitten maitten järvelle ja kuusimetsien synkästä varjosta ihmetellen katsoa tuijottivat ensimäistä hirveä, minkä olivat milloinkaan nähneet.

Kaksi päivää takaperin sudet olisivat pitäneet näitä molempia suuria kömpelöitä ilmestyksiä, niiden rannalla seistessä mustina vettä vastaan, vain jonkinIaisina luonnottoman suurina sarvaina ja arvelematta lentäneet niiden kimppuun. Mutta nyt ne muistivat karhun. Ne eivät aivan luottaneet näitten molempain korkeaolkaisten, pitkäkuonoisten muukalaisten näköön, niiden siinä seistessä koivet hajallaan ja välinpitämättömän näköisinä. Ne odottivat varovaisen johtajansa merkkiä, mutta varovainen johtaja ei ollutkaan kovin hätäinen merkkiä antamaan. Se ei tiennyt, mitä kuntoa, mitä odottamattomia voimia saattoi piillä moisissa ruhoissa, jotka olivat niin sarvaan näköisiä ja kuitenkin niin erilaisia. Mutta kun molemmat hirvet vihdoin, tuntemattomuutta vavisten, äkkiä syöksyivät veteen ja lähtivät uimaan pois halki oranssihehkun, niin se päätti, että ne olivat riistaa, jota oli metsästettävä. Yksin se astua patsasteli avoimella rannalla, katsoi jonkun hetken kiinteästi pakolaisten jälkeen, kunnes oli varma siitä, mihin niiden oli matka, ja sitten mittaili rantoja punnitsevin katsein puoleen ja toiseen, ikään kuin veden ympärysmittaa arvostellen. Tehtyään ilmeisestikin päätöksen, minkä kautta oli lyhyin matka ympäri, se asteli takaisin pimentoihin. Tuossa tuokiossa koko sakki oli täydessä menon toimessa suunnaten järven päätä kohti, jonne oli matkaa seitsemän tai kahdeksan mailia. Hirviparikunta sillä välin saavutti vastakkaisen rannan ja asteli vedestä pajukon laitaan, mustana ja vettä valuvana. Mutta ne eivät jääneet siihen. Vaihtelun kiihko oli ne vallannut, ja kun hirvi lähtee kulkemaan, niin se voi kulkea kauas. Juosten pitkää hoippuvaa raviaan, joka näyttää lähtevän niin helposti, ja kuitenkin niin armottomasti lyhentää taivalta, ne seurailivat jokea, kunnes oranssikiilto oli jäänyt kauas taakse ja paljaiden maiden pensaikkolakeudet alkoivat kohota mataliksi pyöreiksi ylämaiksi, joilla oli harvahkoa metsää. Niillä ei ollut muuta kuin yksi päämäärä — päästä niin kauas kuin suinkin järven synkkäin kuusikoitten vilkkuvista viheriäisistä silmistä ja käpäläin tassutuksista.

Vähän ne aavistivat, että niiden harmistuneen paon juoni lähestyi viheriäisten silmäin ja tassuttavain käpäläin suuntaa.

III.

Kuu nousi tänä yönä aikaiseen; se oli melkein täysi. Kaukana matalien ylämaitten takalistolla joki laajeni leveiksi tyyniksi suvantomatkoiksi, jotka oikeastaan muodostivatkin jonkinlaisen kiertelevän järven. Tämän järvimäisen suvannon rannalla, eräässä äkkipolvessa, jossa ryhmä korkeita saarnivaahteroita, haapoja ja seljoja loi pienen saarekkeen laajan avoimen luonnonniityn keskelle, makasi kaksi metsästäjää piilossa. He olivat lähteneet matkaan itärannikolta, kulkeneet maanselän poikki ja saapuneet lopulta tähän syrjäiseen laaksoon hirviä väijymään.

Kummallakin oli pyssy. Toisella, joka oli jättiläinen miehekseen ja puvustaan päättäen ilmeisestikin opas, oli myös pieni kirves ja pitkä käärö koivuntuohta, joka oli kiedottu torven muotoiseksi. Tämä oli nimittäin hirvien hirnunta-aika.

Istuen selkä suurta saarnivaahteraa vastaan ja semmoisessa paikassa, ettei heitä paljoa näkynyt, vaikka he selvään näkivät joka suunnalle väijytyksestään, molemmat miehet varustivat itselleen niin mukavat tilat kuin suinkin, sillä nyt oli odotettava kauan ja liikkumatta. Kymmenen tai viidentoista minuutin hiljaisuuden jälkeen, joka olisi rasittanut vaikka kenen tottumattoman hermoja, jättiläisopas Adam Moore kohotti tuohitorven huulilleen ja torautti sillä naarashirven omituisen käheän ja muodottoman, mutta sanomattoman jylhän ja aution hirnauksen — lannistamattomien erämaitten ilmetyn perussävelen. Vitkastellen se lähti oppaan taitoisilta huulilta.

"Totta puhuen, Adam", mutisi Rawson, "olettepa te oppinut tepsivän kutsun!"