Jim Wright oli juuri alkanut hoputtaa hevostaan, "annas luistaa, Bill". Mutta kun Melissan aikeet tulivat ilmi, niin hän antoi ohjasten vaipua ja loi Birdiin hätääntyneen katseen. Ymmärtämyksen katseita vaihdettiin näiden molempien nuorten miesten välillä, ja hetkiseksi heistä tuli liittolaiset.
"Eihän nyt mitenkään!" huudahti Walter Bird, onneksi ajoissa muistaen, ettei Melissa hyväksynyt kiroamista, muutoin hän olisi toisenlaisilla voimasanoilla antanut pontta mielipiteelleen. "Ei mitenkään, Melissy, et saa ajatellakaan, että koettaisit nyt päästä County Linelle. Se ei tule kysymykseenkään. Sinun täytyy odottaa postia!" Walter oli kauppaliikkeessään kiinni, niin että hän ei mitenkään voinut lähteä. Ja hän vapisi sitä, että Melissa ehkä suostuisi lähtemään Jimin keralla.
"Walter on oikeassa", ilmotti Jim painavasti. "County Binen väliä ei ole ainoakaan reki kulkenut sitten viime lumisateen, ja sen jälkeen on pyryttänyt melko lailla. Postilla itselläänkin on huomenna täysi työ, ennenkuin läpi pääsee. Eikä se ole semmoinen matka, että sinun kaltaisesi tytön missään tapauksessa sopii sitä yksin ajaa."
"Tepä alatte käydä tuhmiksi, kumpikin!" sanoi Melissa terävästi. "Ikään kuin en minä jo olisi sitä tehnyt, satoja kertoja." Hän heilautti kaunista pientä päätään uhmaten, ikävystyneenä kumpaankin heistä ja tuntien, että vaikk'ei siinä ollut ketään muuta näkemässä eikä kuulemassa, niin epäilemättä tämä näytti sangen hassulta, istua siten kahdessa re'essä rinnakkain kinoksissa, väittelemässä hänen yksityisistä asioistaan. "En minä luule, että pidettäisiin tämmöistä melua, jos — jos esimerkiksi Tilly Smithers haluaisi tänä iltapäivänä lähteä County Binelle tervehtimään isäänsä ja äitiänsä ja sairasta pikku siskoaan." Walter Bird nauroi halventavasti. "Tilly Smithers!" hän huudahti. "Josta sanovat, että hänellä pitää joka kerta olla uusi peili, kun hän itseään sen edessä kääntelee."
Melissa tuijotti häneen kylmästi tämän karkean puheen vuoksi.
"Onko se muka syy, miks'ei häntä pitäisi auttaa ja huoltaa?" hän kysyi.
"Tilly Smithers kykenee sangen hyvin itsestään huolta pitämään", huomautti Jim kuivasti.
"Ja niin teen minäkin", sanoi Melissa, purren päättävästi yhteen pienet valkoiset hampaansa. "Te olette, pojat, kumpikin olleet mahdottoman kiltit ja huolta pitävät, kun tällä tavalla olette tulleet minua vastaan. Mutta te ette saa, ette kumpainenkaan, yrittää minulle sanoa, mitä minun tulee tehdä, mitä ei. Minun aikomukseni ovat aivan varmat. Ja nyt, ole hyvä ja aja suoraa päätä Parkerille, Jim. Minua alkaa viluttaa tässä istuessani."
"Hyvä", sanoi Jim, "jos sinä olet niin lujasti päättänyt, ettet postia odota, niin kyydin minä sinua itse, Melissy. Minä melkein luulen, että minun vanha harmaani vetää sinut semmoisten kinosten läpi, joista ei ainoakaan Parkerin hevosista kunnolla suoriutuisi."
"Minähän sanoin, että minä lähden yksin!" tenäsi Melissa vastaan, sillä keskustelu alkoi hieman käydä hänen hermoillensa. Sitten hän epäröi ja katui epäkohteliaisuuttaan. "Anna minulle anteeksi, Jim", hän jatkoi. "En minä aikonut sanoa niin häjysti. Sinä olet niin sanomattoman ystävällinen, kun tahdot tulla minua saattamaan koko tuon pitkän matkan. Ja minulle olisi hauskaa, jos saisin sinut seurakseni. Mutta minä en voi antaa sinun tulla. Se totta puhuen näyttäisi äidistä ja isästä niin tuhmalta, he kun tietävät, että minä olen kulkenut saman tien niin usein yksin, talvella ja kesällä. He ajattelisivat, että kaupunki varmaan on tehnyt minusta toisen tytön, taikka että minä olen unohtanut, että olen takaliston tyttö ja olen käynyt ylpeäksi. Ja taas senkin vuoksi, että jos tulisit kanssani niin kauaksi, niin he eivät voisi antaa sinun palata takaisin. Heidän täytyisi pakottaa sinut jäämään. Ja nyt kun on jouluaika, Jim!" hän lisäsi melkein rukoilevalla äänellä, ikään kuin pyytäen, ettei hän väärin käsittäisi eikä loukkaantuisi. "Minä olen ollut lähes kuusi kuukautta poissa kotoa. Ja näetkös, minä tahtoisin nyt saada pitää heidät aivan ominani."