Mutta kun nämä hitaat sekunnit saivat kuluneeksi eikä mitään tapahtunut, niin hänelle alkoi selvitä, että eläin oli jälleen vaipunut rauhalliseen uneen. Hän makasi aivan hiljaa ja ajatteli ankarasti, miten pääsisi pois tästä kuulumattomasta tilanteesta. Hän muisteli vanhan intiaanin kerran hänelle kertoneen, että karhu talviunensa aikana — varsinkin sen alkupäästä, kun se vielä on lihava ja hyvinvoipa — on hyvänluontoinen kuin lihotettu kissa, niin että voi vaikka lähteä sen pesään ja puoleksi herättää sen ja silittää sitä ja kynsiä aivan vaaratta. Tämä ammoin unohdettu tieto palasi nyt hänen mieleensä häntä lohduttamaan. Hänen tätä muistellessaan ja itselleen vakuutellessaan, että se mahtoi olla totta, sai tämä suuri ruho, joka oli kiinni hänen vieressään, ja karvan väkevä haju paikalla sekä pelon että tahdon raukeamaan. Hän vain tiesi, että hänen oli hyvä olla, että hän oli turvassa ulkoilman säälimättömältä kylmyydeltä — että hänen oli uni — ah niin sanomattoman uni. Hermojen ja lihasten samalla haavaa hervaantuessa hän sen enempää ajattelematta, mitä teki, hiipi lähemmä suuren eläimen kylkeä — ja vaipui uneen.
Kuin äärettömän matkan päästä hän kuuli äänen salaperäisen äänen,
joka unen hetkien ja unen taipaleitten takaa mainitsi hänen nimeään.
Suurella ponnistuksella hän heräsi, huusi "Jim!" ja avasi silmänsä.
Tuolla ylhäällä hänen päällään, kuuvalossa kirkkaana, olivat Jim
Wrightin kasvot. Vimmatusti hän raivasi pois lunta, pesän suulta.
"Voi tyttöni! Elätkö sinä? Oletko terve? Minä tulen alas sinun luoksesi paikalla, kun voin nähdä, mitä teen, jott'en putoa päällesi!"
Nämä kajahtavat äänet saivat karhun hieman liikkumaan ja ynisemään.
"Hsh-sh!" sanoi Melissa varottaen. "Kyllä, olen aivan terve, mutta kamalan kankea. Älä tule alas, Jim. Se nukkuu. Kurkota vain kätesi ja auta minut pois!"
"Herra armahtakoon!" pääsi Jimiltä, kun hänen silmänsä huomasivat Melissan rinnalla valtavan kontion — jota hän ensin oli luullut reenpeitoksi. Ainoastaan se nopea ajatus, että hän putoaisi suoraan Melissan päälle, esti häntä hyppäämästä alas immen ja tämän kamalan ruhon väliin. Mutta hän oli tukkimies, metsämies, jokimies ja tottunut ajattelemaan nopeaan vaarapaikassa. Paiskautuen suulleen hän kurkotti alas kätensä, sai Melissan kainaloista kiinni ja puoleksi veti, puoleksi nakkasi hänet ulos kuutamoiselle lumelle. Se oli siitä asennosta vaikea teko, vaikkapa hänellä olikin jättiläisen voimat.
"Juokse!" hän läähätti. "Juokse rekeen. Minulla on täällä pyssyni!" ja hän tempasi ison coltin ulos vyöstään. Mutta Melissa tarttui hänen käsivarteensa kahden käden ja piti siitä kiinni.
"Elä ammu sitä!" hän rukoili. "Se pelasti henkeni! Ellei sitä olisi ollut, olisin kuollut. Kun minä putosin sen selkään koko painollani, niin se heräsi ja minä luulin, että se söisi minut. Mutta se vain mörähti ja haisteli minua, laski päälleni ison mustan päänsä ja nukkui uudelleen."
Jim Wrightin kasvot rauhottuivat ja hän pisti revolverin takaisin vyöhönsä.
"Peittäkäämme se uudelleen, ettei sen tule vilu!" itki Melissa kalmankalpein poskin. "Etkä saa kertoa tästä mitään, taikka ne tulevat ja ampuvat sen kesken untaan."