"Ethän suutu, kun pitelin sinua, Melissy, ethän? Minun täytyi pitää kiinni, muutoin olisit pudonnut reestä. Ja minä niin haluan pitää sinusta aina huolta, Melissy, tyttöseni! Ethän suutu, etkö?"
Melissa piti edelleen päätään pois käännettynä; mutta pian hän vastasi hiljaisella äänellä:
"En, Jim, en luule, että olen ensinkään pahoillani. Kah, me olemme melkein kotona! Miten voin koskaan sinua kyllin kiittää?"
"Kyllä sinä tiedät, tyttöseni!" Jim vastasi. "On yksi hyvin selvä keino, ja oletpa tainnut sen kauan tietääkin."
Melissa ei virkkanut mitään moneen minuuttiin, koettaen itselleenkin vakuuttaa, että hän ajatteli. Mutta tosiasia oli, ettei hän ajatellut vähääkään tunsi vain, tunsi itsensä hurjan ja selittämättömän onnelliseksi. Lopulta hän sanoi epäröivällä äänellä:
"Jos äiti taikka isä pyytää sinua tulemaan meille joulun jälkeen, Jim, niin minä — minä soisin sinun tulevan. Niin pian joulun jälkeen kuin itse haluat."
"Toisena päivänä, Melissy, siitä voit olla varma!" vastasi Jim. Ja kulkusien riemuiten helistessä he ajoivat Eliot'ien avaraan kartanoon.