"Hän jää toistaiseksi tänne minun luokseni", lisäsi kirkkoherra.
"Ei, hänen pitäisi mennä naimisiin", väitti herra Bonnithorne astellen ovelle. "Hän on pian täysi-ikäinen. Ei ole sopivaa pitää häntä täällä."
"Kuinka, mitä te tarkoitatte?" kysyi kirkkoherra hämmästynein ilmein.
"Hän on rikas ja nuori. Hänen rikkautensa voi ostaa mukavuuksia ja nuoruutensa voittaa onnea."
Vanhan, hyvän Christianin suuret, harmaat silmät revähtivät hämmästyksestä selälleen. Kuin apua etsien hän katseli ympärillensä, nousi seisoalleen ja istahti taas.
"Sitä minä en ole koskaan tullut ajatelleeksi", hän sanoi alakuloisesti ja tuijotti kauan tuleen.
Ulkoa käytävältä kuului raskaita askeleita. Lukko avattiin, ja Paul Ritson astui huoneeseen. Kuullessaan hänen askelensa Greta oli puikahtanut sisähuoneesta ja kiisi yli lattian täynnä iloa ja odotusta lausuakseen hänet tervetulleeksi. Kirkkoherra nousi ylös ja ojensi molemmat kätensä; pilvet olivat hänen säteileviltä kasvoiltansa kadonneet.
"Jaa, hyvää yötä sitten", sanoi asianajaja avaten oven. "Minulla on edessäni neljä pitkää penikulmaa. Ai, kuinka pimeä, kuinka kamalan pimeä!"
Paul Ritson oli todellakin muuttunut mies. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kankeat ja hänen silmänsä raukeat ja sumeat. Haluttomana hän heittäytyi tuoliin, jonka Greta siirsi hänelle takan ääreen. Kun hän hymyili, hänen huulensa vetäytyivät vain tuskaiseeni irvistykseen ja nauraessa taas ilo tuntui ontolta ja lyhyeltä.
"Tulit juuri oikeaan aikaan, poika, pelataksesi kanssani yhden shakin", sanoi kirkkoherra. — "Greta, nostapa shakkipöytä ja laatikko tänne."