"Jumala häntä siunatkoon!" sanoi Greta, kun he jäivät kahden, ja nostamatta silmiänsä tulesta Paul virkkoi hiljaa:
"Lapset, rakkaus ei kukkaiskieltä vaan
töin ja toimin täytyy näyttää rakkauttaan."
Sitten vallitsi pienessä pappilassa täydellinen hiljaisuus. Paul istui ääneti ja hievahtamatta, kunnes Greta tahtoi saada hänen mielensä jälleen iloiseksi. Hänen kirkkaat silmänsä säteilivät takan rusohohteisessa valossa. Hänen vilkas mielikuvituksensa keksi lakkaamatta uutta ja uutta, jolla hän koetti karkoittaa toisen sielusta masennuksen tunteen. Mutta hänen hellyytensä, hänen suloinen naurunsa, hänen sukkeluutensa ja vallattomat kujeensa eivät tehneet toivottua vaikutusta. Paulin kasvoja synkistävät raskaat pilvet eivät ottaneet haihtuakseen. Paul hymähteli katsellessaan säteileviin silmiin ja silitteli hellästi pehmeitä hiuksia, jotka nyt olivat saaneet tulen valossa kultaisen loiston, mutta katseeseen palasi sama raskas surumielisyys uudestaan ja uudestaan.
Vihdoin Greta huomasi, että hänen yrityksensä olivat turhat. Hän nousi matolta seisoalleen.
"Lemmittyni", hän sanoi, "nyt minä menen nukkumaan. Sinä et voi tänään hyvin tai olet suuttunut ja pahalla tuulella."
Hän odotti hetkisen, mutta Paul ei virkkanut mitään. Sitten hän hitaasti lähti liikkeelle jättääkseen huoneen.
Nyt Paul virkahti:
"Greta, minulla on jotakin sanottavaa sinulle."
Sinä hetkenä Greta oli paikoillaan kaislamatollansa.
Naurava ilme oli silmistä paennut ja sijalle oli kohonnut levoton odotus.