"Häntä — rakastaa häntä! Sinä kysyt minulta sitä — sinä!"
Tytön ääni hukkui nyyhkytykseen, joka näytti raatelevan häntä sydänjuuriin asti.
"Greta, armahin, anna minulle anteeksi; minä olin sokea — minä häpeän."
"Oi, minä voisin itkeä silmät päästäni!" sanoi Greta kuivaten kyyneleensä. "Sano, että sinä vain laskit leikkiä — sano, että se oli vain leikkiä, oi, sano, sano!"
"Minä sanon mitä vain — mutta en ikinä toista niitä sanoja — ja ne olivat vähällä tappaa minut."
"Ja sitäkö sinä tulit minulle sanomaan?" kysyi Greta.
"Ei, ei", vastasi Paul nousten kiihkoissaan tuoliltansa, "se oli aivan muuta, joka on nyt helpompaa — kymmenesti helpompaa sanoa se nyt. Greta, sano minulle, jos minä jättäisin Cumberlannin ja asettuisin asumaan johonkin muualle — Australiaan tai Canadaan taikka johonkin muualle kylliksi kauas täältä — voisitko sinä jättää kotisi, ystäväsi, vanhan seuraelämäsi ja tottumuksesi ja koko rakkaan entisyyden ja viettää uutta elämää minun kanssani uudessa maailmassa? Voisitko sinä sen tehdä?"
Gretan silmät säteilivät. Paul avasi sylinsä, ja tyttö riemuiten heittäytyi hänen povellensa.
"Tämäkö on sinun vastauksesi?" kysyi Paul väristen ilosta. Pari kyyneltyviä silmiä katsoi hetkisen syvälle hänen silmiinsä.
"Sitten me emme puhu tästä enää. Minä matkustan huomeniltana Lontooseen ja viivyn siellä neljä päivää. Kun minä sieltä palaan, keskustelemme uudestaan ja puhumme sen jalon vanhuksen kanssa, joka tuolla sisällä lepää. Nukkukoon se vanha ystävä rauhassa sulounia!"