"Mutta toinen on mies, ja minun on tehtävä tilini myöskin hänen kanssansa." Hugh Ritson harppaili edestakaisin huoneessa ja pysähtyi sitten äkkiä. "Huomaa, Bonnithorne, sanoit, että sinulla on isäni kuolemasta asti ollut epäilyksiä aina tähän päivään. Mutta minä en ole hetkeäkään epäillyt. Miksi? Siksi, että olen kuullut vakuutuksen oman äitini huulilta. Minulleko hän sen sanoi? Ei, vaan — sen pahempi — hänelle. Hän hyvin tietää, ettei hän ole minun isäni perijä. Hän on tiennyt sen siitä hetkestä, kun minun isäni kuoli. Hän tietää, että minäkin sen tiedän. Mutta siitä huolimatta hän on isännöinyt maita kuin omiansa." Toinen harppailu ympäri huonetta. "Ajatteletko sinä sitä, kun puhumme kostosta? Miehuus? Hänellä ei sitä ole. Hän on säälittävä roisto, mateleva moukka, joka on valmis voittamaan etuja mihin hintaan hyvänsä. Hän on ryöstänyt minun perintöni. Hän on vallannut minun paikkani. Hän on elävä valhe. Kosto? Se on vain oikeudenmukainen rangaistus."
Hugh Ritsonin itsehillintä oli hävinnyt. Herra Bonnithorne, joka ei vähästä joutunut hämilleen, painoi katseensa maahan hänen edessään. "Kauheata, kauheata!" mutisi hän taas ja sitten hän lisäsi vakuuttavasti: "Mutta sinä tiedät, että minä olen aina kehoittanut sinua pitämään kiinni perintöoikeudestasi."
Hugh Ritson harhaili ympäri huonetta; raskaana ja laahustavana kohtasi jalka permantoa.
"Bonnithorne", hän sanoi pysähtyen, "kun nainen häväisten hylkää miesparan, jonka sydän on kiintynyt häneen, niin ettei luule voivansa elää ilman, silloin tuo mies joskus heittää rikkihappoa naisen silmille sanoen: 'Jos minä en voi häntä saada, niin eihän muillekaan kelpaa', tai 'koska hän on tehnyt syntiä, niin kärsiköön.' Se on kosto. Sellainen mies ajattelee yksinkertaisessa sielussansa, että kun kauneus on kadonnut, jäljelle jää vain inho."
Kuului kevyt naurahdus.
"Oikeutettua rangaistusta ei voi verrata rikkihapon käyttämiseen."
Herra Bonnithorne selaili hermostuneesti papereitansa ja mutisi uudestaan: "Kauheata, kauheata!"
"Nainen on tehnyt minulle vääryyttä ja mies on tehnyt minulle vielä enemmän vääryyttä, Bonnithorne. Heidän tulee mennä vihille ja erota; ja sen jälkeen he saavat käydä yhteen ja erota taas, kuilu erottaa heidät toisistansa ja vielä suurempi kuilu muusta maailmasta, ja niin edelleen loppuun asti, ja vasta silloin me kolme olemme kuitit."
"Kauheata, kauheata!" kertasi herra Bonnithorne taas. "Koko luonto nousee sitä vastaan."?
"Nouseeko? Nouskoon vain", sanoi Hugh hehkuvin poskin, ja kylmä hymy palasi hänen huulillensa. "Sinun oikeudentuntosi olisi kai tullut tyydytetyksi, jos minä olisin ajanut tuon äpärän pennittömänä kerjäläisenä tiehensä, tehnyt tyhjäksi avioliiton ja ottanut naisen vaimokseni suojatukseni häntä, kun en voinut rakkaudella voittaa." Hymy häipyi pois. "Se olisi ehkä ollut hieman parempi kuin rikkihappo, vaikk'ei siinä suurta eroa ole. Maailmanmiehenä ymmärrät sen."