"Tullessani harjun poikki tapasin John Louthwaiten", hän sanoi, "ja John pyysi minua poikkeamaan heille ja siunaamaan hänen vaimonsa, joka juuri on noussut lapsivuoteesta. Niin minä menin sisälle ja lämmittelin ja join heidän kanssaan tuopin olutta, ja sitten vaimo ja koko perhe kiittivät Jumalaa."
Päivällinen oli valmis, pikku Jacob Berry tuli sisään, keittiöstä ja kaikki istuivat samaan pöytään — kirkkoherra Christian ja Greta, veli Peter ja räätäli, joka päiväpalkalla ompeli.
"Toden totta, minä olen kaikkeen käypä kuin kanvertti, Greta, tyttöseni", sanoi kirkkoherra leikkisästi. "Vanha Jonathan Truesdale juoksi minun luokseni sillankorvalle ja sanoi, että rouva Truesdale haluaa minua luokseen katsomaan, olisiko siinä rohdossa, jonka lääkäri Keswickistä on hänelle lähettänyt, opiumia, koska se rupeaa häntä nukuttamaan. Minä lähetin sanan, etten päässyt, mutta lupasin koettaa saada neiti Gretan hänen luokseen. Jonathan sanoi, että hänen rouvansa olisi kovin kiitollinen, sillä hän on hyvin huolissansa."
"Minä menen ja palaan pian", sanoi Greta. Renkaat silmien ympärillä näyttivät käyvän syvemmiksi. Kirkkoherra koetti keksiä jotakin estääkseen puhkeamasta kyyneltulvan, jonka näki juuri olevan tulossa.
"No, Peter, mitäs veljet rukoushuoneella pitivät eilisiltaisesta keskustelusta?"
"En tierä, eivätkö he ajatelleet, että te menitte pois tekstistä", mutisi Peter soppalautasensa sisästä.
"Te olette aika ystävällistä väkeä siellä, enkä minä pidä sitä minään rikoksena, että te olitte kovin kiistelevällä päällä. Mitä hyödyttää väitellä opinkappaleista? Ajateltakoonpa niin tai näin, sadan vuoden perästä on se aivan yhdentekevää. Me olemme matkalla taivaaseen ja Jumalan kiitos, siellä ei ole mitään opinkappaleita."
Greta ei voinut syödä. Hänen ruumiinsa ei vaatinut ravintoa. Toisenlainen ruokahalu — uteliaisuus — jäyti hänen sydäntään. Hän pani veitsen pois. Kirkkoherra ei voinut enää huoltansa salata.
"Toden totta, tyttöseni, sinä ja sinun kelpo poikasi olette kuin David ja Jonathan, enkä" — pudistaen valkeata päätänsä — "enkä ole niin varma, enkö minä puolestani voi muuttua Sauliksi ja ala, kuten hänkin, kadehtia."
Kirkkoherra ei suinkaan näyttänyt tällä hetkellä kostonhaluiselta, sillä sumuverho alkoi laskeutua hänen katseeseensa.