Hän astui kapakkahuoneeseen napittaen takkinsa leukaan asti. Tyttö seurasi häntä hajamielisenä. Rouva Drayton pesi laseja myymäpöytänsä takana.
"Tahdottekos lähettää tämän minun pikku ystäväni vuoteeseen sangen pian", sanoi Hugh kapakan emännälle. "Katsokaa, miten punaiset hänen silmänsä ovat. Ja pankaa hyvä tuli takkaan tuolla vasemmalla olevassa salissa — te saatte vieraita. Teidän ei tarvitse huolehtia vuoteista — ne eivät ole kauan. Näyttäkää minulle, mihin aikaan menee viimeinen yöjuna kaupunkiin."
"Lontooseen? Viimeinen lähtee puoli yksi", sanoi kapakan emäntä.
"Hyvä on. Minä tapaan teitä vielä, rouva Drayton. Hyvää yötä, Mercy, ja pidä kasvosi iloisina. Kas niin — suutele minua. Nyt, hyvää yötä — mikä hullu, rakastava pikku hanhi sinä oletkaan — ja muista, että olet vuoteessa ja nukut, ennenkuin minä palaan, muuten minä julmasti suutun, niin aivan varmaan. Sinä et ole koskaan nähnyt minua suuttuneena. No niin, älä siitä välitä. Hyvää yötä!"
Ovi avautui ja sulkeutui. Mercy palasi takaisin huoneeseensa. Se oli iloton ja tyhjä eikä lasten onnellisia ääniä enää kuulunut. Tytön sydäntä kivisti — se ei ollut raatelevaa tuskaa, vaan synkkää äänetöntä tyhjyyttä, johon ei pilkottanut pienintäkään valoa, ja hän tunsi olevansa yksin.
"Ehkäpä hän laski leikkiä sanoessaan, että kävellessäni minulla olisi pitänyt olla joku toverina ja että pitäisi koettaa unohtaa", hän ajatteli. "Niin, tietysti hän hullutteli, koska hän tiesi, miten minä odotin ja odotin."
Sitten hän otti taas kirjan, johon Hugh tuskin oli silmiänsä luonut. Se aukesi siltä kohdalta, jossa oli kuivunut valkoinen ruusu. Sen sydämen mahla oli painanut lehteen kellertävän merkin.
"Niin, tietysti hän puhui leikkiä", hän sanoi ja naurahti vähän, ja silloin tipahti suuri pisara kirjan lehdelle ja kuolleelle kukalle.
Sitten hän koetti olla hyvin urhoollinen.
"Minä en saa itkeä. Se tekee minun silmäni, oi, niin kipeiksi! Minun täytyy hoitaa niitä hyvin ja saada ne terveiksi — niin, niin. Minun täytyy olla terve ja vahva, kun — kun — se tapahtuu."