Hugh Ritson kuuli huudon pengermältä, johon haavoittuneet oli asetettu.
"Apua, apua! Minut ryöstetään — apua!" kuului pimeästä.
"Missä te olette?" kysyi toinen ääni. "Täällä, auttakaa, auttakaa!"
Hugh Ritson juoksi sinne päin, mistä ensimmäinen ääni kuului ja näki miehen kumartuneena jonkun maassa makaavan yli. Sinä hetkenä toinen mies hyökkäsi esiin ja tarttui voimakkaalla kädellä kumartuneeseen mieheen. Syntyi lyhyt, ankara ottelu. Molemmat miehet olivat yhtä suuret ja yhtä vahvat. Kuului repeävän vaatteen rasahdus. Seuraavana hetkenä toinen miehistä lensi pois kuin tuulispää ja katosi lakeuden pimeään. Mutta Hugh Ritson oli kohottanut lyhtynsä juuri, kun mies kulki ohi ja nähnyt selvästi hänen kasvonsa. Hän tunsi hänet.
Ihmisjoukko oli kerääntynyt loukkaantuneen ja hänen puolustajansa ympärille.
"Ettekö voinut roistoa pidättää?" kysyi joku.
"Minä pidin häntä, kunnes hänen takistaan jäi osa minun käteeni.
Katsokaa", sanoi toinen.
Hugh Ritson tunsi äänen.
"Kappale irlantilaista, karkeata takkikangasta, voisin väittää" (tunnustellen sitä).
"Teidän olisi pitänyt tarttua hänen ulsterinsa rinnukseen. Antakaa tämä minulle. Minä olen poliisikersantti. Mikä on teidän nimenne, herra?"