Kadut olivat ahdinkoon asti täynnä. Ihmisvirta kulki edestakaisin.
Ajurien rattaat ja raitiovaunut jyrisivät edestakaisin. Kuta pitemmälle
he ehtivät, sitä tiheämmäksi väkijoukko kävi ja sitä suuremmaksi melu.
Mercy istui nurkassaan melkein sekaisin. Outo kaupunki peloitti häntä.
Hetkeksi se karkoitti surun hänen mielestänsä.
Kun he saapuivat Coventin puistoon, hyppäsi Jim, ajaja, reippaasti alas, tervehti muutamia ahavoituneita, miehiä, joilla oli samanlaiset vaunut kuin hänelläkin ja huudahteli toisille hauskoja sukkeluuksia. Hämmästyneestä tytöstä tämä oli kuin hän olisi joutunut Baabeliin — nauru, kiroukset, huudot, koirien haukunta, kinastelut, kaikki ihan pyörrytti häntä.
Hänen päätänsä kivisti. Hän oli laskeutunut alas tietämättä, mitä nyt tehdä. Mihin hänen oli mentävä? Tässä Lontoon kuohuvassa hälyssä, joka hänet teki yksinäisemmäksi ja herätti suurempaa kauhua kuin synkinkään erämaa, hän kyseli lakkaamatta, mitä hän on ja mihin hän joutuu.
Hän seisoi hetken käytävällä punainen nyytti kädessänsä, ympärillään tämä kauhistava ja kuohuva elämän pauhu. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja ihmisten katseet, äänet ja melu häipyivät kuin kaukaiseen etäisyyteen.
Seuraavana hetkenä hän tunsi, että hänet nostettiin takaisin vaunuun, mutta sitten hän ei tajunnut muuta.
XII LUKU.
Kaksi päivää myöhemmin Hugh Ritson astui pyhän Margaretan luostarin kirkkoon. Oli iltapalvelus ja väkeä oli keskilaiva tungokseen täynnä kuorista portaille asti. Sivukuorit, joissa ei ollut istuimia, olivat vain puolillaan ja käytävät olivat tyhjät, sillä ainoastaan siellä täällä joku yksinäinen mies nojasi suuriin pylväihin, jotka muodostivat synkän pylväskäytävän.
Jumalanpalvelus oli jo alkanut. Hugh Ritson kulki äänettömin askelin kuoriin päin, kunnes hän tuli lähemmä keskiosaa, jossa ihmiset olivat ahtautuneet toisiinsa kiinni. Siellä hän pysähtyi muutaman pylvään vierelle ja katseli tarkasti niitä, jotka olivat kuorissa.
Hän saattoi hyvin kuulla saarnaajan äänen, mutta hän tuskin kuunteli sanoja. Hänen silmänsä kiersivät ympäri kirkkoa, kunnes ne pysähtyivät muutamaan kuorin eteläisen reunan paikkaan, johon joukko nunnia alaspainunein katsein oli asettunut. Yksi niistä oli peittänyt kasvonsa hunnullansa, rukousnauha oli hänen rinnallansa ja hän nypelöitsi sitä hermostunein sormin. Hänen vieressään olivat toiset kasvot, jotka kiinnittivät Hugh Ritsonin huomiota. Ne olivat Gretaa omaa kauneuttaan säteilevät kasvot. Niiden ilme oli hellä ja vakava, ja tunteitten lämpö oli kohottanut silmiin kostean kiillon.
Hughin silmät eivät siirtyneet hetkistä kauemmaksi näistä kahdesta. Velttona hän kuunteli niitä sanoja, joita näille ihmisille lausuttiin ja jotka tekivät heidät mykiksi. Saarnaaja oli hoikka, nuori mies, laihtunut ja kalpea, mutta silmät olivat säteilevät ja ääni soinnukas ja hyväilevä. Mutta itse saarna oli kiihkeän intohimoinen ja suvaitsematon, sisältäen enemmän lakia kuin evankeliumia, kuten aina munkki Jeromen hehkuvat saarnat.