Hänen äänensä painui hänen puhuessaan, hänen kalpeat kasvonsa kävivät lempeiksi ja toivoton rakkaus loisti hänen suurista silmistänsä.
"Sano, että tahdot — tahdot minun vuokseni!" Hän ojensi kätensä häntä kohden aivan kuin sielun ja ruumiin kärsimys olisi ansainnut edes yhden ainoan rakkauden sanan tai katseen.
Greta seisoi ääneti hievahtamatta paikaltansa. "Mikä se on?" hän kertasi.
"Salli minun ajatella, että sinä tahdot tehdä jotakin minun hyväkseni — minun", pyysi Hugh. "Suo minulle edes se lohdutus. Ajattele, mitä minä olen kärsinyt sinun tähtesi ja kuitenkin turhaan. Ajattele, ettei se ehkä ollut minun syyni, ettet sinä voinut minua rakastaa, että joku toinen nainen olisi saattanut pitää minua rakkautensa arvoisena, jos minä olisin voinut häntä rakastaa."
"Mikä se on?" toisti Greta tyynesti, mutta hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä.
"Ajattele, että minä olen luja, itsepäinen ja järkähtämätön luonteeltani, että koko maailmassa ei ole miestä eikä naista, ystävää eikä vihamiestä, jolle minä olen osoittanut erikoista huomiota, etten minä lapsuudestani asti ole koskaan polvistunut Herran huoneessa rukoukseen, että ihmiset olisivat sen nähneet tai Jumala kuullut. Ajattele tätä ja huomaa, että minä olen sinun jalkaisi juuressa onnettomana ihmisenä."
"Mitä se on?" kysyi Greta taaskin.
Hugh vaikeni ja jatkoi sitten tyynemmin: "Että sinä antaisit lupauksen ja ottaisit nunnan hunnun ja jäisit tänne koko elämäsi ajaksi."
Greta kohotti katseensa. Hugh tuijotteli häneen.
"Ei. Minä en sitä voi. Minä rikkoisin silloin avioliittolupaukseni", sanoi Greta tyynesti.