Hugh Ritson vei taas kätensä ohimoillensa.
"Greta, minä olen ansainnut sinun epäluulosi", hän sanoi ääntänsä muuttaen.
"Mikä on tehty, sitä ei koskaan voi saada tekemättömäksi", vastasi
Greta.
Hughin ääni oli saavuttanut tyyneytensä, mutta hänen käytöksensä oli vielä kiihoittunut.
"Ehkäpä minä voin sinua vielä palvella", hän sanoi. "Minä olen tehnyt sinulle liian paljon vääryyttä. Minä tiedän sen."
"Mitä arvoa sinun katumuksellasi on nyt?" kysyi Greta. "Se tulee liian myöhään."
Hugh katsoi häntä lujasti silmiin ja vastasi:
"Greta, sangen syvä totuus sisältyy väitökseen, että onnettomin mies maailmassa on se, joka tuntee omantunnontuskia ennen kuin on tehnyt rikoksen. Minä olin — minä olen — se mies. Minä tein, mitä minä tein, tietäen, että katuisin sitä — ah, elämäni viimeiseen hetkeen asti. Mutta minut ajettiin siihen. Minulla ei ollut voimaa vastustaa sitä: se hallitsi minua silloin ja se hallitsee minua yhä."
Greta oli painanut sormensa päät lujasti leukaansa. Hugh Ritson astui askelen lähemmä.
"Greta", hän sanoi, ja ääni painui katkonaisiksi kuiskauksiksi, "on miehiä, joille rakkaus on lyhyt henkäys, myrsky, joka lyö heitä kasvoihin ja hukuttaa hyökylaineihinsa ja samassa häviää. Minulle se on haava, syvä, kalvava, sisäinen haava, joka riuduttaa ja polttaa." Gretaa värisytti. Oli kuin hänen sanansa olisivat viillelleet häntä. Kärsimättömin elein hän kääntyi oveen sanoen: