Sinä hetkenä, kun ovi sulkeutui, Hugh Ritson tallusti levottomana lattiaa edestakaisin. Mitä hän oli aikonut tehdä? Jättää itsensä valapattona oikeuden käsiin? Eikö hänellä siis ole elämässä mitään velvollisuuksia, kun hän aikoo sovittaa kostonsa kuolemaakin peloittavammalla teolla? Mitä tulee siitä naisesta, joka on kärsinyt hänen tähtensä? Mitä murtuneesta sydämestä ja turmellusta kotionnesta? Eivätkö ne merkitse mitään silloin, kun ylpeä mieli tyydyttää omia oikkujansa?
Ei hetkeäkään, ei katkerimmassa tuskassaankaan Hugh Ritson sydämessänsä katunut sitä pahaa, mitä hän oli tehnyt Paul Ritsonille; ei kannattanut kostaa sitä, mitä hän oli kärsinyt Paul Draytonin tähden. Muuttua pyhimykseksi silloin, kun tulee sairaaksi, saada omatunto herkäksi vasta sitten, kun sitä uhkaa tuho — oh, sellaiseen alentuvat vain ihmiskunnan kehnoimmat hylkiöt! Sellainen kääntymys ei ollut häntä varten.
Toisessa kädessä kosto, toisessa velvollisuus — kumpaa tuli seurata? Tuhon omaksi joutunut mies ei voinut tehdä mitään päätöstä, ja kun hänen kellonsa näytti yhtä, hän heittäytyi sohvalle levätäksensä hiukan.
Unta hän ei toivonut — unet viime aikoina olivat olleet liian täynnä kauhuja, mutta uni valtasi hänet kaikesta huolimatta. Hänen nukkuvat kasvonsa olivat tuskien miehen ja unet olivat kauhistavia heijastuksia niistä ajatuksista, jotka valveilla hänen mielensä täyttivät. Hän uneksi, että hän oli kuollut lapsena. Kylminä, ylevinä, mutta hyvin suloisina hänen lapsenkasvonsa katsoivat ylös valkeilta lakanoilta. Hän ajatteli, että hänen äitinsä kumartui hänen ylitsensä ja vuodatti monia kyyneleitä, mutta hän itse muutti toiseen, ihmeelliseen maailmaan ja katseli alas heihin molempiin.
"Parasta on näin", hän ajatteli, "ja kyyneleet, jotka äiti vuodattaa, ovat siunatut."
Tässä hän havahtui ja nousi jaloillensa. Mitä hullutuksia ihmiset ovatkaan unista sanoneet! "Oi, uni, sinä hellä haltija, maailman äärestä toiseen kaikki sinua odottavat!" Hellä! Kauheampi kuin kuolema! Surullinen kävely lakkasi, ja hän taas paneutui pitkäksensä. Hän nukahti ja uneksi uudestansa. Tällä kertaa hän oli tappanut oman veljensä. Hetkistä aikaisemmin he olivat seisseet silmä silmää vasten — voimakkaina ja raivoissansa, silmät tulta iskien ja kädet kohotettuina. Nyt veli makasi hiljaa ja peloittavana hänen jaloissansa, ja ääni taivaasta huusi: "Kulkijana ja pakolaisena pitää sinun oleman maan päällä."
Kauhuissaan hän hyppäsi seisoallensa. "Armoa, armoa!" hän huusi. Sitten hän huokasi raskaasti ja katseli ympärillensä. "Unta — vain unta", hän sanoi itseksensä ja naurahti lujasti yhteen-purtujen hampaidensa välitse. Lamppu paloi yhä pöydällä. Hän nousi, otti avaimen taskustansa, avasi laatikon ja otti sieltä esille pienen pullon. Se sisälsi unijuomaa. "Jos minun nyt täytyy nukkua, minun täytyy vihdoinkin saada nukkua uneksimatta", hän sanoi ja mittasi annoksen. Hän kohotti lasin huulilleen ja näki siinä omien kasvojensa kuvan. "Sääliä, sääliä! Tyhjät unet turmelevat minun hermoni. Säälittävää, toden totta! Ja nyt minun täytyy suojata itseäni itseäni vastaan tällaisilla varustuksilla!" Hän piti lasia tulta vasten, ja kun käsi vapisi, hän nauroi. Sitten hän joi sen, sammutti tulen ja istahti sohvaan.
Päivän sarastus vaalensi pilviä ja ensimmäinen kaje tuikahti akkunasta sisään, kun keltainen valo sammui. Hugh Ritson istui synkässä hämyssä polvet vedettyinä ihan leuan alle, kädet ristissä rinnalla ja pää eteen syvälle painuneena. Hän hyräili jotakin vanhaa laulua. Äkkiä ääni kävi möriseväksi, pilvi ilmestyi silmien eteen ja pää retkahti taakse. Hän nukkui ja taas hän näki unta. Tai oliko se näky eikä uni, joka hänelle nyt ilmestyi? Hän oli seisovinaan huoneessa, jonka hän oli ennen nähnyt. Vuoteella lepäsi jokin valkoinen olento. Se oli lapsi, ja pieni henki oli liidellyt pois. Sen ääressä oli eräs vaimo kuurullansa ja valitti ääneen: "Rikollinen, rikollinen!" Naisen silmät tuijottivat lapseen, mutta hän ei nähnyt mitään. Näöttömät terät olivat valjenneet. Sydämellänsä hän kuitenkin näki lapsen ja näki myöskin hänet, Hughin, kun hän astui sisään. Sitten tuntui kuin nainen olisi kääntänyt sokeat kasvonsa häneen ja kutsunut häntä nimeltä. Seuraavana hetkenä nainen oli kadonnut. Hänen istuimensa oli vapaa ja vuode tyhjä, vain harmaapartainen mies istui kylmän takan ääressä. Ääretön kuorma painoi häntä alas, mutta Hughista tuntui, että hän ponnistaen kohotti päätänsä ja Hugh kuuli nimeänsä mainittavan.
Hän hyökkäsi ylös. Suuret, kylmät hikipisarat tippuivat hänen otsaltansa. "Mercy on kuollut", hän kuiskasi kauhuissaan. "Hän on mennyt vaatimaan rikollista tilille. Hän on nyt Jumalan tuomiolla."
Seuraavana hetkenä kuului huuto: "Herra Ritson!"