»Kuulitko hänen koskaan käyttäneen toista nimeä ollessaan maanpaossa?»
»Arvattavasti hän käytti. Mutta hänen asiassaan ei koskaan nostettu julkista oikeudenkäyntiä, eikä mitään tullut tiedoksi. Mutta kaikki he muuttivat nimensä.»
»Miksi — mitä —» kuului Davido Rossin epävarma ääni.
»Miksi?» sanoi Bruno. »Siksi, että he olivat kaikki tuomitut Italiassa, ja vieraita valtoja pyydettiin karkoittamaan heidät. Mutta mitä minä nyt puhelen! Tiedättehän te kaiken tuon paremmin kuin minä. Eikö teidän vanhalla ystävällänne ollut toista nimeä?»
»Luultavasti — en tiedä», sanoi Davido Rossi äänellä, joka osoitti, kuinka kiihoittunut hän oli.
»Eikö hän koskaan maininnut sitä teille?»
»Ei — koskaan — —. Vallankumouksellisten seassa on aina ollut rosvoja, ja ehkä hän estääkseen petosta — —»
»Ihan niin. Pirulla on suuri valta Englannissakin. Mutta minusta on omituista, että vaikka teidän ystävänne oli kuin isä, hän ei kertonut — ei lopultakaan — — —»
»Ehkä hän aikoi — ja sitten ehkä — —»
Davido Rossi puristi kätensä otsaansa aivan kuin tuskan huumaamana ja alkoi taas kulkea edestakaisin.