»Sen vakuutan.»
»Silloin uskon teitä», sanoi mies. »Koko sydämestäni ja sielustani uskon teitä.»
Hän oli ajatellut: »Se on hän! Lapsuuden sulo on hiukan kadonnut, hiukan turmeltunut, hiukan muuttunut, mutta se on hän!»
»Tuo mies on lapsi», ajatteli Roma. »Hän uskoo vaikka mitä, mitä kerron hänelle.» Ja sitten hän loi katseensa alas ja leikkien sormessaan olevalla opaalisormuksella hän alkoi käyttää imartelua, joka aina ennen oli tehokkaasti vaikuttanut kaikkiin miehiin.
»En sano olevani aivan moitteeton», alkoi hän. »Ehkä olen elänyt ajattelematonta elämää keskellä kurjuutta ja surua. Jos niin on, on se osittain niiden miesten syy, jotka ovat ympäröineet minua. Milloinka nainen on muuta kuin miksi häntä ympäröivät miehet ovat hänet tehneet!»
Hän heikensi äänensä melkein kuiskaukseksi lisäten: »Te olitte ensimmäinen mies, joka ei ole kiittänyt ja imarrellut minua.»
»En ajatellut teitä», sanoi Davido Rossi. »Ajattelin erästä toista ja ehkä myöskin köyhää työnaista, jonka täytyy loiston ja rikkauden keskellä nääntyä nälkään.»
Tyttö nosti katseensa ja puolittainen hymy levisi hänen huulilleen. Se oli kuin linnunpyytäjän hymy, kun lintu puusta vastaa hänen houkutuksiinsa.
»Kunnioitan teitä siitä syystä», sanoi hän. »Ja jos olisin ennen tavannut teidän kaltaisenne miehen, olisi elämäni ehkä ollut toisenlainen. Ennen muinoin toivoin, että mies, jolla on jalot pyrinnöt, korkea päämäärä, kohtaisi minut elämän ovella. Ehkä te olette tuntenut samaa — että nainen, joka olisi voimakas ja uskollinen, seisoisi vierellänne myötä- ja vastoinkäymisissä, vaaroissa ja iloissa.»
Hänen äänensä oli hiukan epävarma — hän ei ymmärtänyt miksi.