»Mitä?»
»Tässä hymyilevässä, Jumalan siunaamassa maassa on sellaista kärsimystä, jota tuskin löytää mistään muualta maan päältä.»
»Onko? Todellako?»
»Taivas tietää, etten luota väkivaltaan, mutta en ihmettele, että syntyy kapinoita, kun näen tuon poliisien rasittaman valtion kurjuuden.»
»Niin — tietysti verot…»
»Verot työmiehen palkasta, hänen leivästään, hänen suolastaan, siitä ilmastakin, jota hän hengittää. Valtion panttilaitokset imevät häneltä viimeisen veripisaran, valtion arpajaiset vievät häneltä viimeisen itsenäisyyden hiukkasen! Ei ole kumma, jos hän vaipuu kaikkiin paheisiin ja muuttuu raakalaiseksi. Minä en milloinkaan kulje puistokäytävien tungoksessa, jossa on humalaisia miehiä ja naiset tappelevat ja lapset huutavat äitiensä liepeissä, tuntematta halua paljastaa pääni noiden ihmiskunnan marttyyrien edessä. Joskus tuntuu kuin en jaksaisi kestää sitä, vaan täytyisi mennä pois kuten muutkin ovat tehneet.»
»Pää hiukan ylemmäksi, olkaa hyvä. Kiitos! Parantaako se asioita, että menee pois?»
»Parantaa, sillä maanpakolaisten enkeli kulkee heidän kanssaan. Ja sillä aikaa kuin heidän toverinsa, jotka keksivät maailmaa mullistavia suunnitelmia, luopuvat kauniista teorioistaan toinen toisensa jälkeen tai kääntävät vaippansa taskujensa tähden, sillä aikaa he kylvävät siemeniä vieraissa maissa — herättävät kansakuntien myötätuntoisuutta paljastamalla oman maansa haavat.»
»Hiukan enemmän tuonne päin, olkaa hyvä — kiitos! Se ei auta heitä paljoa, vai mitä?»
»Heitäkö? Ei! Jumala suojelkoon maanpakolaisraukkoja — heidän tiensä on huokauksien silta! Niin sanoi aina vanha ystäväni. Köyhinä, ilman ystäviä, kokoon sullottuina jonkun vieraan kaupungin likaisessa osassa, yksi musiikin opettajana, toinen kielen opettajana, kolmas teatterin avustajana, neljäs posetiivinsoittajana tai kerjäläisenäkin kaduilla, he ovat kumminkin aseita Jumalan kädessä ja tulevat kerran järkyttämään maailman valtaistuimia!»