»Kuinka paroni sai orja-isäntäni luopumaan minusta? Hän ei ollut tyhmä, ja jos hän tiesi, kuka isäni oli ollut…»
»Oh, älä kysy minulta. Nattalina!… Paroni ei myöskään ollut hullu, ja se onnistui hänelle jotenkuten. Hän katkaisi kokonaan tuon englantilaisen yhteyden, ja nyt ei isäsi elämän loka ja lika enää haittaa sinua. Ah, vihdoinkin sinä tulet, Nattalina! Anna helminauhani! Miksi sinä panet kaikki tavarat… Mihin on joutunut… Etkö sinä koskaan opi…?»
Prinsessa Bellini odotti Romaa, kun tämä palasi saliin. Pikku prinsessa oli niin ystävällinen kuin ei mitään olisi tapahtunut.
»Olin juuri menossa aamu kävelylleni Corsolle, kultaseni. Tuletko mukaan? Etkö? Ah niin, työtä! Onhan minullakin työtä. Joka päivä jotain — konsertti, kokous, armeliaisuusseura, julkinen toimi — ja entäs tuo kaikkivoipa ja kaikkialla läsnäoleva ompelija! Aion poiketa Pialelle ostamaan sen uuden romaanin. Äärettömän hauska ja täynnä häväistysjuttuja! Mutta oletpa sinä ollut viisas, kultaseni!»
Pikku prinsessa taputti Roman käsivartta lorgnetillaan ja nauroi.
»Jokainen tietää, että hän istuu sinun mallinasi, ja jokainen ymmärtää. Siitä muistan jotain — minulla on aitio uudessa oopperassa — Simson, tiedäthän — huomenna. Ei sinne tule muita kuin Gi-Gi ja minä, mutta jos sinä tahtoisit tulla oman erityisen Simsonisi kanssa, niin…»
Roma mutisi jotain kreivittärestä, silmät maahan luotuina.
»Oh, kyllä minä siitä pidän huolta», sanoi prinsessa. »Tuo rakas vanha kreivitär unohtaa oman nuoruutensa ja miten hän pakeni sen pienen luutnantin kanssa, joka ryösti hänen jalokivensä ja jätti hänet ilman puolisoa ja ilman rakastajaa eikä penniäkään lohdutukseksi.»
»Parlamentin jäsen Rossi», sanoi Felice ovella, ja Davido Rossi astui huoneeseen musta villakoira edellään.
»Anteeksi, etten lähettänyt koiraanne takaisin», sanoi hän. »Se seurasi minua kotiin eilen, mutta minä arvelin, että koska tulen tänään…»