Toinen näytös, joka esitti Simsonia sotilaana, oli vilkkaampi kuin ensimmäinen, ja kun esirippu laskeutui, astui kenraali Morra, sotaministeri, prinsessan aitioon.
»Te saatte siis sotatieteen opetusta professorilta, joka löi koko armeijan aasin leukaluulla?» sanoi Don Camillo.
»Toivoisin että voisimme pestata tuhat sellaista miestä — aasinleukaluineen», sanoi kenraali. »Sellainen herra olisi hyvä olemassa sotaministeriössä, vaikkapa vain rypistämässä kulmakarvojaan.»
»Minä luulin, että teillä oli kyllin kulmakarvojen rypistäjiä Monte Citoriassa, päättäen siitä, että sanoma lehdet yhä hyökkäävät kimppuunne. Eivätkö he vakuuta teille, että teidän militarisminne syöksyi turmioon oman väkevyytensä tähden, aivan niinkuin ystävämme Simson kohta tulee tekemään?»
»Militarismi ei ole ainoata, mikä kerran on loppuva, mikäli minä ymmärrän», sanoi kenraali.
»Ei tietysti! Tulevassa tuhatvuotisessa valtakunnassa ei ole oleva myöskään mitään oopperoita eikä taidetta eikä tanssiaisia eikä — mitään! Nuo tuhatvuotisen valtakunnan odottajat ovat armottomia — he eivät jätä meille mitään muuta kuin pari tynnyrinalaa Arkadiaa ja lehmän.»
»Älkäämme ajatelko sitä», nauroi prinsessa. »Roomalainen sielu kauhistuu sellaista tulevaisuutta. Minä aion ostaa suuren kynttilän Madonnalle St. Augustinoon ja anoa, että hän varjelisi meitä.»
»Olkaa rauhassa! Nämäkin päivät menevät ohi!» sanoi kenraali nousten. Ja sitten hän lisäsi hiljempää prinsessalle katsahtaen Romaan: »Teidän kaunis nuori ystävänne ei näytä niin reippaalta tänä iltana.»
Prinsessa kohotti olkapäitään. »Lemmen tuskat tuottavat kärsimyksiä, mutta ei kuolemaa», kuiskasi hän.
»Ettehän tarkoittane…»