Ihmiset katselivat toisiaan silmälasien ja lorgnettien lävitse ja tervehtivät alituiseen tuttujaan. Miehet puhelivat, naiset nauroivat, ja lapsellista lavertelua kuului melkein joka pöydästä. Sitten tuotiin illallinen, laseja kohotettiin aloittamisen merkiksi, ja kauniit silmät loistivat ympäri huonetta, kunnes koko ilma uhkui sähköä ja inhimillisiä intohimoja.
Roma istui vastapäätä prinsessaa. Hän oli vieläkin ajatuksissaan ja hajamielinen, mutta kun seurue laski leikkiä hänen kanssaan, kirkastui hän hetkeksi ja koetti näyttää iloiselta ja onnelliselta. Davido Rossi, joka istui hänen vasemmalla puolellaan, oli yhä hiljaa ja itseensä sulkeutuneena, mutta hänen ilmeensä oli rangaistustaan kärsivän miehen ilme.
Sen huomasi Don Camillo, joka istui oikealla puolella prinsessaa, ja siitä johtui pieniä kohtauksia.
»Täällä on hyvää seuraa, herra Rossi. Aina täällä näkee kauniita naisia», sanoi Don Camillo.
»Ja kauniita nuoria miehiä nähtävästi myöskin», sanoi Davido Rossi.
Kaunis nuori mies, joka tunnettiin nimellä Lu-Lu, oli siellä, ja ojentautuen Don Camillon yli hän kuiskasi vuoroin polttaen sikariaan ja vuoroin maistellen kahviaan:
»Miksei ministeri osta miestä? On varsin helppo ostaa sanomalehdistö meidän päivinämme.»
»Hän menettelee paljon viisaammin», sanoi Don Camillo, »vetämällä pois hänet vastustajien puolelta tarjoten syöttinä…»
»Virkojako?»
»Ei, vaan neitosen sulon», kuiskasi Don Camillo, mutta Roma kuuli sen.