Kadut olivat hiljaiset, ja vaunujen pyörät kajahtelivat tyhjillä teillä korkeiden seinien välissä. Oli myöhä, ja sähkövalot Via Nazionalella sammuivat yksitellen, jättäen jälkeensä pimeän tunnelin, jossa siellä täällä häämötti keltaisia, himmeitä kaasuvaloja, aivan kuin topaasit mustassa koristeessa.
Kotinsa ovella Roma erosi prinsessasta ja sanoi Rossille vaunujen lähtiessä taas liikkeelle: »Tulkaa aikaisin huomenna. En ole vielä voinut tehdä kunnollisesti työtä ollenkaan.»
Hän oli levoton ja kuumeinen ja tahtoi mennä levolle heti, mutta kulkiessaan vierashuoneen läpi hän kuuli tätinsä ärtyisän äänen, joka sanoi: »Sinäkö siinä olet, Roma?» ja hänen täytyi mennä kreivittären luo.
Punainen lamppu paloi pyhimysarkun edessä, ja vanha kreivitär makasi kirjaillussa yöpuvussa, mutta hän oli aivan liereillään, silmät säikkyivät ja huulet vapisivat.
»Vihdoinkin sinä tulet! Istu! Minun täytyy puhua sinulle. Nattalina!» huusi kreivitär. »Oh, taivas, se tytön letukka on mennyt maata. Anna minulle konjakkia. Tuolla sitä on peilipöydällä.»
Hän maistoi konjakkia, hypisteli nenäliinaansa ja sanoi:
»Sinun käytöksesi, Roma, hämmästyttää minua! Ethän sinä ennen ollut noin hullu! Mitä! Etkö sinä näe, mitä tuo nainen tahtoo? Mikäkö nainen? Prinsessa tietysti. Pyytää sinua aitioonsa oopperaan, jotta sinut julkisesti nähtäisiin yhdessä tuon miehen kanssa. Prinsessa vihaa häntä kuin myrkkyä, mutta hän nielisi vaikka mitä, jos hän siten voisi saattaa sinut ja Rossin yhteen. Luuletko paronin hyväksyvän tuota? Sinä ja hänen vihollisensa sellaisessa suhteessa! Vie pois tuo konjakki! Olen tukehtumaisillani! Nattalina…»
»Erehdyt, täti Betsy», sanoi Roma. »Paroni oli oopperassa ja tuli itse aitioon ja hyväksyi kaiken.»
»Ah — älä puhu turhia! Koska hänellä on hiukan itsekunnioitusta ja kun hän ei ilmaise ajatuksiaan, olet sinä kyllin tyhmä uskomaan, ettei hän ole loukkaantunut. Mutta minä tunnen hänet. Olen tuntenut hänet koko ikäni. Pienenä poikanakaan ei kukaan voinut saada häntä itkemään. Hän oli liian ylpeä myöntääkseen, että kukaan saattoi loukata häntä. Juuri samanlainen hän on nytkin, ja vaikka nöyryyttäisit häntä kuinka, ei hän ikinä näyttäisi sitä. Mutta minä näen sen ja sanon, että sinä olet kiittämätön ja typerä.»
Vanhan kreivittären ääni sortui kuiskaukseksi, mutta hän jatkoi keskeytymättä: