»Te siis uskotte… että… jos hän vielä elää…»
»Minun Romani on hyvä nainen.»
Roman kasvot punastuivat hiuksia myöten. Hän oli tukehtua ilosta ja tuskasta. Davido Rossin usko hänen puhtauteensa jäykisti häntä. Hän ei voinut puhua nyt — hän ei voinut ilmaista itseään. Oli hetken äänettömyys, ja sitten hän sanoi epävakavalla äänellä:
»Ettekö tahtoisi kutsua minua Romaksi ja ajatella, että minä olen teidän pikku ystävänne?»
Kun hän jälleen tointui, oli hän omassa kodissaan tätinsä makuuhuoneessa ja suuteli vanhan kreivittären teräviä kasvoja. Ja kreivitär särki hänen huumaustilansa huokauksillaan ja kyynelillään ja neuvoillaan.
»Enhän minä tahdo muuta kuin varjella sinua oikeaan tarkoitukseesi, Roma. Sinä olet paronin morsian, tuo mieletön raukka ei voi elää kauan. Mitä siihen tulee, mitä sanoit tunteitten rikkomisesta y.m. sellaisesta, niin Jumala on armollinen, ja semmoisia asioita on olemassa, jotka voidaan parantaa rukouksella ja paastolla. Mutta minä rukoilen sinua, ettet heittäydy seurapiirisi hammasteltavaksi. Se ei koskaan anna anteeksi sitä, että joku rikkoo vanhoja hyviä tapoja vastaan — ja se on oikeassa!»
Ennen päivällistä Roma vastasi ministerille:
»Hyvä paroni Bonelli! — Enkö minä sanonut, että Minghelli ei löydä mitään! Nyt olen aivan varma, että kaikki oli erehdystä! Seuratkaa neuvoani ja jättäkää asia! Jättäkää, jättäkää, jättäkää! Minä ainakin jätän sen. Teidän
Romanne.
P.S. Onnea päivällisille. Lähetän Felicen. Hän tuo tämän kirjeen.
— R. V.»