»Minä en voi oikein tyytyä selitykseenne, kenraali, ja luotan Donna
Romaan kaikesta huolimatta.»
»Hyvää huomenta, kenraali Potter!» sanoi iloinen ääni vaunuista.
Se oli Donna Roma itse. Hän istui pienen prinsessan vieressä vastapäätä Davido Rossia. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen poskensa hehkuivat ja hän näytti tiukassa ratsastuspuvussaan suloisemmalta kuin koskaan.
Molemmat herrat ratsastivat vaunujen luo, ja sitten seurasi tervehdyksiä ja esittelyjä. Roma oli hyvällä tuulella ja hän vastasi sukkelasti amerikkalaisen leikkipuheisiin, ja he nauroivat yhdessä iloisesti.
»Minä en aavistanut, että te olette sellainen poika, ennenkuin näin teidät punaisessa takissa, kenraali.»
»Voi teitä, suloinen nuori tuulihattu! Tuommoista te uskallatte sanoa minun harmaille hapsilleni!»
Sellaista pientä leikkiä laskien he kulkivat alas vanhaa tietä, jonka varrella oli pieniä pyhättöjä, murtuneita kiviä ja vanhojen hautojen jäännöksiä.
Kokouspaikalla oli suuri tungos. Katselijat, pääasiallisesti muukalaisia, olivat monenlaisissa suurimpien hotellien ajoneuvoissa. Kilpailun johtaja oli saapuvilla levottomine koirineen, ja heidän ympärillään oli loistava näytelmä. Upseereja sinisissä univormuissa, metsästäjiä punaisissa, naisia mustissa puvuissa, ratsurenkejä lyhyissä takeissa, kokonainen meri höyheniä ja kukkia ja päivänvarjoja. Hevoset hirnuivat, ja koirat haukkuivat, laajalla aaltomaisella kentällä tuoksui multa ja ruoho, ja aamuaurinko valaisi tuon kaiken.
Don Camillo odotti hevosineen seuruettaan. Roman hevonen oli tyyni, kirkassilmäinen tamma. Kenraali Potter auttoi hänet satulaan, ja hän antoi hevosensa hypellä pitkässä ruohikossa.
»Mitä teidän kaunis nuori kumppalinne on tehnyt tänään, armollinen prinsessa?» sanoi amerikkalainen. »Hän on tosin aina kaunis, mutta tänään hän on hurmaava.»