»Minunhan piti olla pikku Roma tänään.»
»Niinhän te olette ja olette aina ollut.»
»En ole. Jos olisin, niin te kutsuisitte minua nimeltä.»
»Sen teen samana hetkenä, jona te kutsutte minua nimeltä.»
»Se ei ole kaunista», sanoi Roma, ja hänen kasvonsa punastuivat, sillä elämän viini oli noussut hänen poskilleen.
Viinitarhassa alhaalla oli tyttö työskentelemässä appelsiinipuiden seassa ja hän lauloi riturnellia. Se oli äidin laulu pojalleen. Poika oli mennyt pois kodin kurkihirren alta, mutta kerran hän oli palaava takaisin. Hänen uusi kotinsa oli valoisa ja suuri, mutta vanha liesi oli vetävä hänet kotiin. Kauniit naiset rakastivat häntä, mutta valkohapsinen äiti oli sitten suuteleva häntä taas.
He kuuntelivat lyhyen, haaveksivan hetken, heidän naurunsa vaikeni ja silmät kostuivat. Sitten he pyysivät laskua, ja ilkeän näköinen mies nousi väkinäisesti hymyillen penkiltä.
»Te olette ollut kauan tässä talossa, isäntä?» sanoi Davido Rossi.
»Hyvin kauan, teidän armonne», vastasi mies.
»Te tulitte Ciociariasta?»