Hänen valkoinen kaulansa värähteli, ja hänen äänensä hiljeni kuin kellon heiluri, joka on seisahtumaisillaan.
»Roma!» huudahti Davido Rossi.
»Davido!»
Heidän katseensa kohtasivat toisensa, heidän kätensä yhtyivät, ja tuo kauan kätketty salaisuus oli ilmi. Rakkauden hämärissä käytävissä kaksi sielua seisoi vastakkain.
»Kuinka kauan olette sen tiennyt?» kuiskasi Roma.
»Siitä illasta saakka, jona tulitte Piazza Navonalle. Entä te?»
»Siitä hetkestä, jolloin kuulin äänenne.» Ja sitten Roma värähti ja nauroi hiukan.
Kun he läksivät pois tuosta hiljaisuuden kodista, olivat he aivan ääneti. Suuri ihme oli heille ilmoitettu, jota he eivät olleet tienneet ennen, tuo ihmissydämen ikivanha ihme.
Aurinko laskeutui kaupungin taakse punaisessa loistossa, ja kirkkojen kupukatot kimmeltelivät sen valossa, ja yli kaiken kohosi Pietarin-kirkon tumma katto. Tuo synkkä surumielisyys, joka oli vaappunut maan yllä, näytti hävinneen, maailma hymyili kukkasineen ja taivas loisti kultaa.
Hevosten tasainen juoksu oli ainoa, mikä häiritsi hiljaisuutta. Joskus molemmat ratsastajat katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät, mutta eivät puhuneet mitään.