Tullen palatsin vastapäätä olevalta suunnalta Davido Rossi ei tavannut tungosta, ennenkuin hän saapui piazzalle. Sitten hän astui parlamentin taloon huomaamatta pienen sivu-oven kautta, joka oli ainoastaan jäsenten käytettävänä. Sali oli jo täynnä väkeä, joka surisi kuin mehiläispesä. Naisia vaaleissa puvuissa, sotilaita univormuissa kunniamerkeillä koristettuja valtiomiehiä, senaattoreita ja parlamentin jäseniä valkoisissa kaulahuiveissa ja hansikkaissa astuskeli paikoilleen tervehtien toisiaan kumartamalla ja hymyhuulin.
Sali oli puoliympyrän muotoinen ja täynnä punaisella sametilla päällystettyjä istumarivejä, jotka olivat asetetut sen kuperalle puolelle. Sen suoralla sivulla oli leveä lava, jolle oli asetettu suuri kullattu nojatuoli samettisen verhotaivaan alle, mihin hallitsevan suvun vaakuna oli ommeltu kullalla. Sanomalehtimiehille ja vähempiarvoiselle yleisölle varattu lehteri kiersi seinän yläosan ympäri, ja katto oli lasista.
Davido Rossi astui sille paikalle, jossa hän tavallisestikin oli parlamentinjäsenten seassa. Se oli kulmapaikka oven luona vasemmalla puolen kuninkaallista istuinta ja aivan vastapäätä hovilaisille määrättyjä paikkoja. Hän ei kohottanut katsettaan astuessaan sisään, mutta tiesi, että tuolla seisoi solakka, täyteläinen, tyttömäinen olento harmaassa puvussa, joka hohti auringon valossa. Suuren mustan hatun alta pisti esiin tumma tukka, ja säteilevät silmät näyttivät tunkevan Davido Rossin silmiin kuin salama.
Roman ympärillä seisoi kauniita naisia, joilla oli suuret itämaalaiset silmät, ja nuoret parlamentin jäsenet tuijottivat heihin kiikareillaan peittämättömän uteliaina. Siellä puheltiin paljon, naurettiin hiukan ja liikuteltiin käsiä. Tunnelma oli kevyt, melkein iloinen, aivan kuin teatterissa tai tanssisalissa.
Sanomalehtimiesten lehterin yläpuolella oleva kello osoitti seitsemän minuuttia yli määräajan, kun salin seinät järähtivät kanuunan laukauksesta. Se laukaistiin Angelon linnassa kuninkaan tulon merkiksi. Samassa kuului kuningashymnin etäinen kaiku piazzalla seisovan soittokunnan soittaessa sitä. Puhelu lakkasi heti, ja yleisö nousi aivan äänetönnä seisomaan.
Minuutin kuluttua kuningas astui sisään torvien toitottaessa, eläköönhuutojen kaikuessa ja käsiä taputettaessa. Hän oli nuori mies kenraalin univormussa ja kasvoissa silmien alla syvät poimut, jotka sairaus ja levottomuus olivat uurtaneet. Kaksi sotilasta kantaen kädessään heiluvasulkaista kypärää kulki hänen vieressään, ja joukko ministereitä seurasi jälessä. Kuningatar, solakka, kaunis nainen, tuli sitten useiden naisten ympäröimänä.
Kuningas asettui istumaan kunniakatoksen alle, ja ministerit asettuivat hänen vasemmalle puolelleen. Kuningatar istui hänen oikealla puolellaan, naiset vieressään. He kumarsivat yleisön suosionosoituksille, ja nuoren kuninkaan kuluneet kasvot vetäytyivät tuskalliseen hymyyn.
Paroni Bonelli hovipuvussa kunniamerkkeineen seisoi kuninkaan vieressä tyynenä, arvokkaana, itsensähillitsevänä — ainoa voimakas henkilö tuossa ryhmässä verhokatoksen alla. Kun eläköön-huudot olivat lakanneet, pyysi hän yleisöä kuninkaan käskystä asettumaan istumaan. Sitten hän ojensi paperin kuninkaalle.
Se oli kuninkaan puhe parlamentilleen, ja nuori kuningas luki sen hermostuneesti ja äänellä, joka ei ollut tottunut itseään hallitsemaan. Mutta puhe oli kyllin voimakas ja sen sanat komeita, melkein kaunokielisiä.
Siinä oli neljä pykälää. Ensimmäisessä pykälässä kuningas kiitti
Jumalaa siitä, että hänen valtakuntansa oli ystävyyssuhteissa kaikkiin
vieraisiin valtakuntiin, ja pyysi Jumalan apua rauhan säilyttämiseksi.
Toinen pykälä koski armeijan suurentamista.