Mutta portti, joka muistutti linnojen laskuristikkoa, sulki porttikäytävän suun erottaen laitoksen ulkomaailmasta. Kellonsoittoon vastattiin heti, ja sanaakaan sanomatta astuivat molemmat miehet pitkin kiviportaita yläkertaan. Kalpea, laiha nuori pappi odotti heitä portaitten päässä. Hän johti heidät ääneti erääseen huoneeseen ja poistui. Huoneen ikkunat olivat kadulle päin, mutta niissä oli tiheät uutimet, ja se oli pimeä ja ummehtunut, kuten ainakin sellainen huone, jonka ikkunoita harvoin avataan. Miesten laulua kajahteli pihalta.
Seinillä oli kaksi suurta taulua. Toinen kuvasi valkopukuista olentoa, toinen aivan mustapukuista.
»Me nimitämme noita valkoiseksi ja mustaksi paaviksi», sanoi nuori upseeri.
Mustan paavin alla riippui taulu, jossa oli sanat: »Johtakoon päällysmies niitä, jotka tahtovat elää kuuliaisuudessa, niinkuin ruumista johdetaan ja sen toimintaa määrätään.» Pöydällä seinän vieressä oli Madonnan kuva lasilaatikossa. Sillä oli ihanat kasvot ja vartalo – se oli puhtaan naisellisuuden ihannekuva, joka luostarin kopissakin antaa voimaa miehelle. Davido Rossi katseli sitä hyvin hellästi, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja miesten laulu alhaalta hymisi taas hänen korvissaan.
Laulu taukosi, ulkoa kuului askeleita, ovi avautui, ja iso mies, puettuna mustaan, punaisella kirjailtuun kaapuun ja päässä punainen patalakki, astui huoneeseen.
Nuori upseeri suuteli piispansormusta, esitti Rossin, hymyili ja poistui.
»Olkaa hyvä ja istukaa, herra Rossi», sanoi kardinaali ja asetti tuolin hänelle vastapäätä ikkunaa.
Vaikka hänen äänensä oli luonnostaan karkea, oli sen sointu nyt pehmeä ja lempeä, ja vaikka hänen vartalonsa oli kömpelö, oli hänen käytöksensä kohtelias ja sulava.
Hän istui selin valoon ja aloitti keskustelun leikillisesti lausumalla toivovansa, ettei Rossi pelkää jesuiittoja.
»Minä ymmärsin, että hänen pyhyytensä tahtoo sanoa minulle jotain», sanoi Rossi.