Siitä saakka kun hän oli elänyt tohtori Rosellin kanssa Lontoossa, hän ei ollut käynyt kirkossa juuri ollenkaan, mutta tänään hän tahtoi mennä kirkkoon. Varmaan kirkolla, vanhalla emäkirkolla, joka oli nähnyt niin paljon suruja, oli joku vastaus annettavana hänen kiusatulle mielelleen.
Hän käyskenteli pitkin Tiberin rantaa, kulki sillan yli ja saapui suurelle torille Pietarin-kirkon edustalle. Se oli hyvin hiljainen ja melkein tyhjä. Suihkulähteet kimmeltelivät aikaisen aamun auringonpaisteessa, kirkonkello kajahteli ja sveitsiläinen kaarti kirjavissa univormuissaan kuljeskeli sinne tänne pyssyt olalla Vatikaanin pronssiportin edustalla.
Kujan loppu, joka oli erotettu elämän ja maailman virrasta ja joka ei johtanut muuanne kuin omaan loppupäähänsä ja jossa ei kajahdellut muuta kuin aseilla varustettujen vahtien askeleet, sellainen oli tie tuohon kirkon suureen muistomerkkiin ja sen voidellun päämiehen asuntoon.
»Hyvä Jumala! Mitä minä voin tehdä tuolle kansalle?» ajatteli Rossi, ja kunnioituksen ja nöyryyden tuntein hän astui suureen kirkkoon.
Kirkko oli tavallisessa aamuasussaan — marmorinen lattia, kullattu katto, punaiset verhot ja kyyhkys-ikkuna alttarin yläpuolelta kimmeltäen auringonpaisteessa.
Kuoron läheistössä oli muutamia rukoilijoita polvillaan, ja papit lauloivat messuaan väsyneellä ja yksitoikkoisella äänellä. Kun se oli lopussa, ottivat he kirjansa ja poistuivat nopeasti, aivan kuin työmiehet päästessään vapaiksi päivällistunnilleen, ja puhelivat iloisesti mennessään sakaristoon.
Pyhän sakramentin kappeli oli suljettu, mutta sen rautaisen oven edessä polvistui joukko ihmisiä, väsyneet kasvot alttariin päin. Yksi heistä luki rukouksen ja toiset toistivat vastaukset. He olivat toivioretkeläisiä, jotka olivat saapuneet saamaan pyhän vuoden anteeksiantoja.
Pyhän Pietarin mustan kuvapatsaan edessä oli toinen joukko viheliäisesti puettuja toivioretkeläisiä, jotka kulkivat yksitellen patsaan ohi painaen huulensa ja otsansa sen kulunutta kiiltävää jalkaa vasten. Heidän poskensa olivat laihat ja kuihtuneet, heidän silmänsä himmeät ja elottomat, mutta heidän hartautensa oli syvä ja tosi.
Kolmas joukko toivioretkeläisiä paremmin puettuna kuin edelliset, miehet lammasnahkatakeissa, naiset mustissa pitsiliinoissa, polvistui apostolin haudan ympärillä. Ne olivat talonpoikia etäisistä maakunnista, ja heitä johtamassa oli pappi, itse talonpoika, joka vei heitä kirkosta kirkkoon ja toisen pyhimysarkun luota toisen luo, jotta he saisivat hiukan lievennystä kiirastulen vaivasta, joka odotti kaikkia.
Kirkon arkkipiispa kulki sakaristoon. Paavin valtiosihteerinä hän oli puettu punaiseen kardinaalin kauhtanaan, ja hänen jäljessään astui eräs monsignor. Toivioretkeläisraukat kurjissa puvuissaan, kasvot väsyneinä ja ilman ilmettä, tunkeutuivat hänen ympärilleen ja suutelivat hänen sormustaan. Hän salli heidän tehdä niin, katsahti muutamiin, mutta ei puhunut kenellekään.