Ajatelkaa mitä merkitsee jo tavallisissa oloissa taudin aiheuttama kuolema. Mies on tuomittu kuolemaan esim. keuhkotautiin, ja juuri kun hän taistelee tuon kaikkein voimallisimman ja säälimättömimmän vihollisen kanssa, tulee lempi ja antaa hänen uneksia elämästä ja onnesta. Entä sitten? Jokainen ilon hetki on siitä lähtien myrkytetty, sillä hän näkee aina lopun edessään, jokaisessa syleilyssä hän tuntee kuoleman käsivarsien puserruksen ja jokaisessa suudelmassa kalmiston henkäyksen.

Kamala murhenäytelmä! Mutta se ei ole kumminkaan lohduton. Luonto on lempeä. Sen ihmetöillä ei ole loppua. Toivo elää viimeiseen asti. Jumalan parantavan käden balsami voi tulla taivaasta ja muuttaa kaikki asiat hyväksi. Mutta niin ei ole sen kuoleman laita, josta minä puhun. Se on säälimätön eikä sitä voi välttää, se ei anna toivoa eikä unelmia.

Muistakaa mitä kerroin Teille tässä samassa huoneessa, kun ensi kerran kävitte täällä. Oletteko unohtanut sen? Isänne, syytettynä kuningasmurhan yrityksestä, mikä kuului osaltaan poliisin huostaan joutuneissa kirjeissä esitettyyn suunnitelmaan, lähetettiin ilman tuomiota maanpakoon, ja minut, joka hyväksyin samat mielipiteet ja olin lausunut ne kirjeissä, jotka samoin varastettiin, tuomittiin kuolemaan, vaikka en ollut tuomioistuimen ulottuvilla.

Siitä huolimatta olen palannut Italiaan toisella nimellä, äitini nimellä, joka on minunkin nimeni, isänmaassani voimassaolevan armottoman avioliittolain vuoksi. Mielipiteeni ja tarkoitukseni ovat nyt toiset, mutta minä en ole hetkeäkään pettänyt itseäni. Sama tuomio on voimassa vieläkin, ja vaikka minua tuomitseva tuomioistuin oli sotaoikeus ja sen tuomiot lievennettäisiin toisessa tuomioistuimessa, ei ymmärtääkseni ole suuri ero siinä kuoleeko hirsipuussa vai viidessä, kymmenessä, parissakymmenessä vuodessa vankilan kopissa.

Mitä minun tulee tehdä? Minä rakastan Teitä ja Te rakastatte minua. Pitääkö minun kurjan keuhkotautisen tavoin, jolle onnen säde on tullut liian myöhään, peittää kaikki ja pettää itseni toiveilla, nukuttaa itseni unelmiin? Se olisi anteeksiantamatonta, se olisi julmaa, se olisi väärin ja pahoin.

Ei, se on mahdotonta. Teidän täytyy ymmärtää, että elämäni vapaudessa on vaarallista leikkiä ja että paikkani parlamentissa ja julkisessa elämässä on joka hetki vaarassa. Jokainen kirje, jonka olette minulle kirjoittanut, osoittaa selvästi, että tiedätte sen. Ja kun Te sanotte, että sydänverenne jähmettyy ajatellessanne, mitä voi tapahtua, kun Minghelli palaa Englannista, osoitatte luonnollista heikkoutta, hellää, naisellista heikkoutta, joka antaa minulle oikeuden sanoa, että niin kauan kuin me rakastamme toisiamme, ei meidän tule koskaan tavata toisiamme enää.

Älkää luulko minua pelkuriksi, joka pelkää uhkaavaa kuolemaa. En pelkää tulevaisuutta enkä kadu menneisyyttä. Jokainen oikea asia vaatii marttyyrinsa. Oikean ja ihmiskunnan puolesta kuoleminen, kaiken rakkaimman uhraaminen köyhien, heikkojen ja sorrettujen vuoksi ja Jumalan pyhän oikeuden puolesta — eikö se ole jalo velvollisuus ja onni! Ja minä olen valmis. Jos minun kuolemani riittää, niin sallittakoon minun antaa viimeinen veripisarani, ja annettakoon minun kärsiä kaikki kauhun asteet. Mutta minä en saa vetää toista mukanani enkä saa panna vaaranalaiseksi henkeä, joka on minulle tuhat kertaa rakkaampi kuin omani.

Mikä minä olen? Minä olen ihminen Jumalan käden alla kehdosta alkaen, enkä minä valita, sillä se, joka on Jumalan käden alla, hänellä on Jumala oikealla puolellaan. Hän vaatii minua antamaan oman itseni. Hän kutsui minua kuin tulikasteella työhöni, ja auttaakseen minua sitä toimittamaan Hän otti pois minulta perheen ja suvun ja ystävät ja kodin. Onko rakkaus nyt viimeisellä hetkellä tuleva minua pidättämään?

Rakkaus varmaan pidättäisi työni — se tekisi paljon enemmänkin. Minä kaipaan Teitä, armas, kaipaan Teitä koko sielullani, mutta kohtaloni on varma. Se odottaa minua jossakin, ehkä täällä, ehkä tuolla, se voi tulla huomenna tai ylihuomenna tai ensi vuonna, mutta se tulee varmaan, minä tunnen sen enkä aio paeta sitä. Mutta jos minä jatkan, kunnes armaani on morsiameni ja minun nimeni on hänen nimensä ja hän on omistanut minun kohtaloni ja me olemme yksi eikä maailma tiedä eroa meidän välillämme, kuinka silloin käy? Silloin kuolema tulee meidät erottamaan, ja kun se on vienyt minut, seuraa vaara, häpeä ja kurjuus armaalleni, ja hän saa kärsiä kaikki ne rangaistukset, joita naiselle voi tuottaa rakkaus poljettuun ja masennettuun mieheen.

En voisi kestää sitä. Jo pelkkä ajatus veisi minulta miehuuden. Se muuttaisi taivaan helvetiksi. Se häiritsisi itse haudankin levon.