»Eipä ole ihme! Hän on saattanut itsensä aivan mahdottomaksi, ja minä kummeksin vain, että pääministeri…»
»Oh, älkää puhuko pääministeristä. Hänellä on jotain korvan takana…
Ettekö ole kuulleet, miksi meidät on kutsuttu tänne tänään? Ettekö?
Ettekö tiedä, että…»
»Todellako? Siinä on selitys… Nyt ymmärrän!» Ja taas seurasi naurua ja viuhkojen suhinaa.
»Hän on todellakin ihmeellinen mies, ensimmäisiä valtiomiehiä koko
Euroopassa.»
»Se on hyvin kaunista, että puhutte noin», sanoi Roma kääntyen ympäri äkkiä, »sillä ministeri ei ole koskaan ollut sanomalehti-ihmisten ystävä, ja olen kuullut hänen sanovan, että he olisivat valmiit myymään vaikka oman äitinsä kunnian, jos vain voisivat sillä herättää huomiota».
»Rakkausko?» kuului Don Camillon ääni Roman huomautusta seuraavassa äänettömyydessä. »Mitä rakkaudella on tekemistä avioliiton kanssa muuta kuin sen turmelijana?» Ja sitten kesken naurua ja naisten leikillisiä silmäyksiä hän loi hullunkurisen kuvan omasta köyhyydestään ja siitä, kuinka välttämätöntä hänen oli mennä naimisiin hankkiakseen itselleen omaisuutta.
»Mitä tehdä? Ajatelkaa asemaani! Suuri nimi, vanha kuin itse historia, eikä mitään tuloja. Komea palatsi, vanha kuin itse pyramidit, eikä mitään kokkia!»
»Älkää olko niin itserakas ja ylpeilkö köyhyydellänne, Gi-Gi», sanoi Roma. »Muutamat Rooman naisista ovat yhtä köyhiä kuin miehetkin. Entäs minä? Rouva Sella voisi myydä joka tikun minun talostani huomispäivänä, ja ellei maistraatti huolisi minun suihkukaivoani…»
»Senaattori Palomba», kuului Felicen hautausääni ovella.
Kohtelias, imelä pikku pormestari astui sisään vilkuttaen silmiään ja sanoen: