Roman silmät olivat punaiset vihasta ja pelosta, mutta hän koetti naurulla peittää pelkoaan.
»Kuinka tuhma te olette kaikesta huolimatta!» sanoi hän, »Roma Roselli tunsi Davido Leonen, ja Roma Roselli on kuollut ja haudattu. Oh, kyllä minä tunnen tuon jutun. Te keksitte sen itse, ja nyt se kaivaa kuopan teille!»
»Rakas Roma», sanoi paroni jyrkästi, »jos minä tein jotain siinä asiassa, tein sen sinun hyväksesi, mutta olkoonpa sen laita kuinka tahansa, se ei enää minua huolestuta. Roma Roselli ei ole kuollut, ja minun on varsin helppo tuottaa henkilöitä Englannista todistamaan sitä.»
»Te ette uskalla! Ette uskalla! Heidät tuomittaisiin rikoksen yrityksestä.»
»Englannissa, mutta ei Italiassa.»
Roman katse laskeutui, ja paroni alkoi puhua lempeästi:
»Lapseni, älä koeta taistella minun kanssani. On niin kiusallista saattaa sinut vaikenemaan… On ehkä luonnollista, että tunnet myötätuntoisuutta heikompaa puolta kohtaan. Se on kaikkien naisten suloinen ja viehättävä, mutta epäjohdonmukainen tapa. Sinun ei tarvitse pelätä, että Davido Rossi mestataan, vaikka hänet vangitaankin. Hänen täytyy kärsiä uusi tutkimus, häntä puolustetaan ja hänen tuomionsa muutetaan vankeudeksi tai pyyhitään pois kokonaan. Siinä kaikki.»
»Ja te tahdotte minua auttamaan teitä tuossa?»
»Niin.»
»En tahdo!»