Nyt seurasi toinen vaitiolo, jonka aikana Roma tunsi sydämensä tykyttävän rajusti.
»Hyvästi, herra Minghelli. Sanokaa kirjurilleni, että tahdon sanella kirjeen.»
Kirje oli ulkoasiainministerille, paroni saneli:
»Hyvä virkaveli! Olen vallan yhtä mieltä kuin te siitä ehdotuksesta, jonka olette lähettänyt Euroopan ja Amerikan hallituksille, että nimittäin anarkistit on hävitettävä kansainvälisen verkon avulla, jonka läpi heidän on mahdoton paeta. Soisin, että luovuttamista koskeva Belgian säädös tulisi yleisesti hyväksytyksi, joten kuningasmurhaan syyllisiä rikoksellisia kohdeltaisiin samoin kuin tavallisia murhaajia. Kaikissa tapauksissa olkaa hyvä ja sanokaa, että Italia aikoo täyttää velvollisuutensa sivistynyttä maailmaa kohtaan ja toivoo, että muut hallitukset auttavat sitä sen ponnistuksissa, sallien sellaisten rikoksellisten vangitsemisen, jotka tahtovat uudestaan rakentaa yhteiskunnan hautaamalla sen ensin raunioitten alle.»
Huolimatta kaikista ponnistuksistaan pysyä tyynenä Roman teki mieli juosta ulos ja huutaa ääneen. Nyt hän ymmärsi, miksi hänet oli kutsuttu tänne. Paroni tahtoi puhua hänelle vertauksin — hän tahtoi osoittaa Romalle selvästi ja armotta, millaiset ne esteet ovat, jotka estävät häntä menemästä naimisiin Davido Rossin kanssa.
Vihkiminen ei voinut tapahtua ennenkuin yhdentoista päivän kuluttua, mutta huomenna oli kokous Colosseumilla, ja varmaa oli, että siitä seuraisi kahakka ja Davido Rossi tulisi ammutuksi!
Kirjuri otti muistikirjansa ja läksi huoneesta. Silloin kääntyi paroni silmät kiiluen Romaan päin ja hymyili.
»Vihdoinkin olen lopettanut! Tuhannesti anteeksi, Romaseni! Kello on jo kaksitoista. Lähtekäämme nyt jonnekin aamiaiselle!»
»Antakaa minun mennä kotiin», sanoi Roma.
Hän vapisi huomattavasti ja noustuaan seisomaan hän horjahti.