»Roomalaiset», kirjoitti hän ensin, »teidän hallitsijanne aikovat sortaa teidän kokoontumisoikeuttanne, eikä teillä ole mitään, millä voisitte vastustaa heidän sotamiestensä pyssyjä ja painetteja, muuta kuin omat paljaat rintanne. Vähätpä siitä! Viisikymmentä, sata, viisisataa teistä ehkä kaatuu ensi laukauksesta, mutta silloin on voitto meidän! Italian vanhoillinen hallitus — koko Euroopan vanhoilliset hallitukset — kukistuvat maailman vihan painosta.»
Ei, se ei käy päinsä! Hänellä ei ole oikeutta johtaa kansaa varmaan kuolemaan, ja hän repi rikki kirjoituksen ja alkoi uudestaan.
»Roomalaiset», kirjoitti hän toisen kerran, »kun parannuksia ei voi aikaansaada ilman verenvuotoa, ei niiden aika vielä ole käsissä, ja uljaan, rauhallisen kansan velvollisuus on odottaa luonnonlain hiljaista vaikutusta ja siveellisten voimain mahtavaa apua. Siitä syystä minä vielä yhdennellätoista hetkellä pyydän teitä vaimojenne ja lastenne nimessä luopumaan vastustuksestanne, alistumaan hirmuvaltaan, jättämään mielenosoitukset, joita voitte panna toimeen ainoastaan henkenne uhalla, ja rukoilemaan Jumalaa osoittamaan teille toisen tien, jotta maailma saisi kuulla teidän tuskanhuutonne.»
Se oli mahdotonta! Kansa luulisi häntä pelkuriksi, ja otollinen hetki olisi menetetty.
Yksi ainoa mies Koiton toimistossa oli aivan ulkopuolella sähkövirtoja. Se oli entinen päiväapulainen, jonka omistajat olivat määränneet Rossin seuraajaksi ja joka nyt kulki silkkihattu päässä tarkastellen kaikkia ja antaen pyytämättä neuvojaan. Huomenna kaikki oli muuttuva. Silloin Koiton vastustava politiikka oli muuttuva nöyräksi hallituksen puoltamiseksi eikä kadun ryysymekkoja enää suvaittaisi näiden seinien sisässä.
Davido Rossi repi rikki toisen kirjoituksensa, kun tuo henkilö tuli ilmoittamaan, että eräs neiti kysyi toimittajaa.
»Pyytäkää häntä yksityiseen vastaanottohuoneeseen», sanoi Rossi.
»Mutta sallitteko minun huomauttaa», sanoi mies, »että siihen nähden kuka tuo neiti on, olisi parempi tavata hänet jossakin muualla.»
»Pyytäkää hänet yksityiseen vastaanottohuoneeseen, herra», sanoi Rossi, ja mies kohautti olkapäitään ja poistui.
Kun Davido Rossi avasi oikealla kädellä olevan pienen huoneen oven, kuuli hän hiljaista kahinaa koridorista, ja hetken perästä Roma oli hänen sylissään. Hän oli kalpea ja hermostunut ja puhkesi hetken kuluttua itkuun.