Silloin Giuseppe kuiskasi jotain setä Davidon korvaan, koko ajan katsellen samalla äitiään, ja heti tuotiin pojan komea puku esille.
»Lupaathan, Giuseppe, ettet mene ulos tänään?»
Giuseppe puristi nyrkkinsä vasten silmiään ja mutisi jotain, joka oli olevinaan myöntävä vastaus.
Mutta turhaan koetti Rossi saada tuskallisia ajatuksia hälvenemään.
»Miksette katso minuun, Davido-setä? Ettehän katso minuun ollenkaan?» huusi Giuseppe, mutta yhä vain harhailivat Davido-sedän silmät sinne tänne.
Kello neljä Bruno tuli kotiin näyttäen totiselta ja päättävältä.
»Minä olin pahasti humalassa eilen», sanoi hän, »mutta jos tänä iltana ammutaan, aion olla siellä läsnä.»
Molempien miesten oli aika lähteä, ja kaikki saattoivat heidät ovelle.
»Hyvästi!» sanoi Rossi. »Kiitos kaikesta, mitä olette hyväkseni tehneet, ja Jumala teitä siunatkoon! Pitäkää huolta pikku roomalaisesta pojastani. Suutele minua, Giuseppe! Vielä kerran! Ja vielä viimeisen kerran! Hyvästi!»
»Ah, Jumala on hyvä. Hän pitää huolta teistä, poikani», sanoi vanha vaimo.