»Haudat jo halkee
Kuolleitten.
Nousevat haamut
Marttyyrien.»
Vanha garibaldilainen kohotti päätään kuin sotaratsu kuullessaan torventoitotuksen, ja hänen tutisevat jalkansa suuntautuivat ovea kohti.
»Jääkää tänne, isä», sanoi Rossi, ja vanha mies totteli häntä.
Elena oli tyynempi nyt. Hän istui lapsen vieressä silitellen sen kylmää kättä.
Davido Rossi, joka tuskin oli puhunut sanaakaan, meni makuuhuoneeseensa. Hänen huulensa olivat tiiviisti kokoonpuristuneet, silmät veristyneet ja hengitys raskas ja vaivalloinen. Epätoivoisen miehen raivo oli kamala.
»Nyt en kestä enää», ajatteli hän. »Olen koettanut kaikkia rauhallisia keinoja turhaan. Sen miehen täytyy kuolla… ja minun täytyy surmata hänet!»
Hän otti paperiveitseksi muutetun tikarin, koetti sen terää ja heitti sen sitten pois pöydälle. Sitten hän haeskeli jotain sanomalehtipakkojen seasta ikkunan luota ja löysi vihdoin, mitä haki. Se oli kuusipiippuinen revolveri, joka oli lähetetty hänelle lahjaksi. »Minä surmaan tuon miehen kuin koiran», ajatteli hän.
Hän latasi revolverin, pisti sen povitaskuunsa, meni takaisin vastaanottohuoneeseensa ja valmistautui menemään ulos.
»Katsokaas!» sanoi Elena, kun Rossi kulki ruokasalin läpi. Äiti oli kääntänyt nurin pojan taskut ja itki nähdessään hänen pienet aarteensa — siellä oli korkki, kivi, ruostunut naula ja rautalangan pätkä.
Tuo oli enemmän kuin mitä Rossi saattoi kestää. Katsomatta Elenaan hän kääntyi ovelle.