»Eilis-iltana sinä pyysit minua pakenemaan, mutta minä en tahtonut.
Silloin ei ollut ainoatakaan ihmistä Roomassa, jota olisin pelännyt.
Mutta nyt minä pelkään yhtä, nimittäin itseäni.»
»Aiotko mennä?» kysyi Roma kohottaen päänsä.
»Aion. Minusta tuntuu aivan kuin olisin kapteeni, joka hylkää hukkuvan laivan. Voi, jospa olisin saanut hukkua sen mukana!… Mutta ei!» huudahti hän kiivaasti. »Se ei ole hukkunut vielä. Kaikki on Jumalan kädessä. Ehkä minulle on varattu työtä ulkomailla nyt, kun tieni on katkaistu täällä kotona. Odottakaamme, niin saamme nähdä.»
He olivat molemmat ääneti hetken.
»Kaikki on siis lopussa», sanoi Roma koettaen tukahduttaa nyyhkytyksensä.
»Jumala sen estäköön! Tämä musta yö Roomassa on ainoastaan lopun alkua.
Se on oleva ylösnousemuksen aamunkoittona kaikkialla.»
»Mutta onko kaikki lopussa sinun ja minun välillä?» kysyi Roma epävarmasti.
»Ei, ei. Ei ikinä! En voi viedä sinua kanssani. Se on mahdotonta. En voisi nähdä sinun kärsivän nälkää ja janoa ja maanpakolaisuuden kurjuutta, mutta…»
»Emme voi mennä naimisiin nyt, ja siis…»
»Kuulutus on voimassa puoli vuotta, Roma, ja sitä ennen minä palaan. Älä pelkää. Tämän vanhan kaupungin raunioitten alla elävä kuolemattomuus auttaa meitä voittamaan Italian. Minä palaan, ja me tulemme onnellisiksi. Voi, kuinka onnellisiksi!»