Tämä oli katkera hetki Rossille. Hän katseli Roomaa himmein silmin ja pakottavin sydämin. Hän jätti sen surumielin, murheellisena, melkeinpä häpeää tuntien. Kansa, joka oli uskonut häneen ja seurannut häntä, ystävät, jotka olivat rakastaneet ja tukeneet häntä — missä ne nyt olivat? Kuolleina tai vankilassa. Ja hän pakeni! Hän häpesi ja tunsi itsensä syylliseksi, ja hänen teki melkein mieli kääntyä takaisin.
Aurinko nousi, ja poika, joka ajoi ensimmäisenä, alkoi laulaa. Rossi katsoi toisen kerran kaupunkia, ja nyt kimmeltelivät kirkot ja kupolit auringon paistaessa lumelle. Viime yön muisto oli katkerimmillaan nyt aamun sarastaessa, mutta samalla alkoi myöskin toivo elpyä, kun Rossi muisteli menneisyyttä.
Rooma, keisarien kaupunki, paavien kaupunki, kuninkaitten kaupunki oli kerran oleva kansojen kaupunki! Rooma, josta eriämisen sana oli lähtenyt, kun ihminen alkoi jakaa ihmiskuntaa kahtia, rikkaisiin ja köyhiin, orjiin ja vapaisiin, ystäviin ja vihollisiin, sama Rooma oli kerran lausuva yhtymisen sanan, joka oli ilmoittava maailmalle, että se oli yksi ainoa.
Se on Jumalan säädös, jota ei kukaan voi vastustaa. Se on hyökyaalto meren rannalla, eikä kukaan pidättää sitä. Paavit, jotka hallitsevat erehtymät nimessä ja siitä syystä välttämättömästi ovat despootteja — kuninkaat, jotka hallitsevat vapauden nimessä ja riistävät alamaisiltaan oikeuksia, mihin heillä ei ole mitään valtaa — kaikki, kaikki on häviävä!
Kun Rossi taas katsoi Roomaa, oli aurinko sulattanut ohuen lumikerroksen ja kaupunki loisti pilvettömän taivaan alla. Nyt viinirattaat olivat ennättäneet erään kukkulan harjalle Campagnalle. Poikanen, joka ajoi edellä, helähytteli laulua niin että vanhat rauniot kaikuivat, ja toiset ajajat torkkuivat.
Rossi katsoi viimeisen kerran sielunsa kaupunkia. Siellä oli kaikki, mikä oli hänelle kallista maailmassa. Saisiko hän koskaan nähdä sitä enää. Roma! Roma! Hänen kaksi Roomaansa!
Kyynelet kohosivat hänen silmiinsä ja estivät häntä näkemästä.
Viinirattaat hävisivät kukkulan taakse, ja hevoset juosta hölkyttivät.
Kun juna, joka puoli kymmenen aamulla läksi Roomasta Firenzeen ja Milanoon päin, saapui Monte Rotondon maaseutuasemalle parin penikulman päähän Roomasta, astui sinisiin housuihin, valkoiseen vyöhön ja punaisella vuorattuun takkiin puettu mies vaunuun rahvaan osastoon. Juna oli täynnä muukalaisia, jotka pakenivat mahdollisesti syttyvää kapinaa, ja kolmannenkin luokan vaunut olivat täynnä hyvin puettuja muukalaisia. He puhuivat katkerasti edellisen yön kokemuksista. Useimpien heidän oli täytynyt tukkia sulkuvarustuksilla makuuhuoneensa ovet hotelleissa, ja joku oli viettänyt koko yönsä rautatieasemalla.
»Kaikkeen on syynä se, että Rossin kaltaiset miehet saavat olla vapaina», sanoi, eräs nuori englantilainen kanamaisella äänellä. »Minä panisin kaikki nuo anarkistit asumattomalle saarelle ja antaisin heidän siellä taistella keskenään.»
»Rossi ei ole anarkisti», sanoi toinen mies amerikkalaisella murteella.