Sanomattoman riemun vallassa Roma rupesi katsomaan muita uutisia. Hänellä oli hallituksen äänenkannattaja kädessään, ja siinä oli ote virallisesta lehdestä ja prefektin kirjoittama julistus. Edellisessä kerrottiin, että meteli oli lopussa ja Rooma tyynenä. Jälkimmäinen ilmoitti kansalaisille, että kaupunki oli kuninkaallisella määräyksellä julistettu piiritystilaan ja että kuningas oli nimittänyt kuninkaallisen vallanpitäjän ja myöntänyt hänelle rajattoman vallan.
Paitsi näitä seikkoja sisälsi lehti yleisen selonteon metelistä. Sen johtajat olivat anarkisteja, sosialisteja ja ateisteja, joiden tarkoituksena oli hävittää sekä valtaistuimet että alttarit kuinka kamalilla keinoilla tahansa. Noiden kaikkien uhrit olivat tulleet tietämättään vedetyiksi hämmennyksen pyörteeseen, ja sotamiehet olivat puolustaneet yhteiskuntaa ja lakia. Onneksi tapaturmia ei ollut sattunut monta. Ikävintä oli se, että seitsenvuotinen työmiehen lapsi oli saanut surmansa. Rooman kansa saattoi tyydytyksekseen todeta, että sen hallitus oli toiminut nopeasti ja saanut aikaan järjestyksen vähällä verenvuodolla.
Roma muisti, mitä Rossi oli sanonut Elenasta — »ajattele Elenaa, kun hän herää aamulla yksin kauheassa surussaan» — ja puettuaan yllensä yksinkertaisen, tumman verkapuvun hän läksi Piazza Navonalle.
Kello oli yksitoista ja aurinko paistoi sulavalle lumelle. Kaupunki oli kuin kuollut. Vallankumouksen henkäys oli huokunut sen yli. Murtuneita tiilenpalasia oli jokaisten katujen käytävillä, ja siellä täällä näkyi jätteitä särjetyistä vallituksista. Puodit, jotka ovat kaupunkien silmiä, olivat melkein kaikki suljetut ja nukuksissa. Talot, joilla oli oikeus saada nauttia vieraan vallan suojelusta, olivat ripustaneet kansallislippunsa näkyviin, ja väsyneen näköisiä poliiseja sekä sotamiehiä kulki kaikilla kaduilla.
Eräästä kukkapuodista, jonka ovi avattiin Roman koputtaessa, hän osti valkoisen päivänkukkaseppeleen. Ryhmä miehiä ja naisia seisoi talon ovella Piazza Navonalla, ja he suutelivat Roman kättä. Vanha garibaldilainen seurasi häntä portaita ylös, ja eukko, joka seisoi portaitten yläpäässä, kutsui häntä »pikku sisareksi» ja puhkesi sitten kyyneliin.
Roma oli hyvin liikutettu astuessaan huoneeseen. Elena näki hänen tulevan, ja hän suuteli Romaa poskelle osoittaen arvokkuutta, jonka kuolema tuo seurassaan köyhimmällekin ja vähäpätöisimmälle. Sitten surun murtama äiti tarttui Roman käteen ja talutti hänet ruokasaliin.
Poika makasi samalla sohvalla, missä Roma ensi kerran oli nähnyt hänet, kun Davido Rossi nosti hänet nukkuvana syliinsä. Olisi luullut hänen nytkin nukkuvan, niin rauhallinen oli kuolon luoma ilme. Uutimet olivat alhaalla, ja auringon valo tunkeutui keltaisena niiden läpi. Neljä kynttilää paloi tuoleilla, kaksi pääpuolessa ja kaksi jalkapuolessa. Pikku ruumis oli vielä koreaan juhlapukuunsa puettuna, ja hattu sekä kultanuppuinen sauva olivat vieressä. Mutta pienet pyöreät kädet oli asetettu pitelemään pikkuista ristiä, ja tuuhea tukka oli kammattu sileäksi.
»Siinä hän on», sanoi Elena murtuneella äänellä ja laskeutui polvilleen kynttilöiden väliin.
Roma ei voinut puhua, vaan asetti kukkaseppeleen pienelle, uljaalle rinnalle ja polvistui äidin viereen. Vihdoin molemmat puhkesivat itkuun. Vanha vaimo oli ensimmäinen, joka saattoi puhua.
»Madonna Santa! Se on kovaa, mutta tehköön Pyhä Neitsyt niinkuin hän tahtoo! Minä pesin itse pojan. En antanut kenenkään koskea häneen. Hänen suloinen pikku ruumiinsa oli niin valkea. Ja kuinka ylpeä hän oli tuosta puvusta, jonka te annoitte hänelle…»