»Kirjeesi sisar Angelicalle tuli hyvästi perille ja sai aikaan enemmän ihmeitä hänen luostarisydämessään kuin ikinä mikään 'pyhä lapsi.' Ennen sen tuloa ajattelin yhtenään: 'Missä hän nyt lienee? Saako hän aamiaista? Vai onko hän päivällisellä, koska aika ja pituusasteet ovat meillä erilaiset?' En tiennyt muuta kuin että matkustit pohjoiseen päin, ja vaikka päivä ei tavallisesti laske siihen suuntaan, hohti pilvi Monte Marion yläpuolella aina minun erityiseksi ilokseni kuin uuden Jerusalemin portit.
Sinun kirjeesi ovat niin kalliit, että pyytäisin, ettet täytä niitä tarpeettomilla asioilla. Älä käske minua rakastamaan sinua. Onpa sekin keksintö! Enkö sanonut, että ajattelen sinua aina? Niin teen! Ajattelen sinua illalla levolle mennessäni, ja se on kuin jalokivilippaan avaaminen kuutamolla. Ajattelen sinua nukkuessani, ja silloin unelmien näkymätön siltä yhdistää meidät. Ajattelen sinua aamulla herätessäni, ja silloin tuntuu kuin joukko laululintuja alkaisi laulaa rinnassani koko päivän.
Mutta sinä tietysti tahdot tietää, mitä täällä Roomassa todella tapahtuu, ja siis sinun oman erityisen edustajasi on pakko lähettää raporttinsa vastapainoksi virallisille ilmoituksille. »Ei saa kulua päivääkään aivan kirjoittamatta», ja siis minun kirjeeni on kuin kirjallisessa pippurimyllyssä jauhettu sanatulva. Salli minun antaa raporttini tähän päivään saakka.
Sotilasvalta on kovempi kuin koskaan, ja köyhyyttä ja kurjuutta on kaikkialla. Reservisotilaitten perheet ovat nälkään nääntymässä ja johtavat kaupunkilaiset pitävät kokouksia auttaakseen heitä. Kuningas on lahjoittanut rahasumman, samoin »mustat» pyhän Pietarin hyväntekeväisyysseurassa. Papitkin lähettävät roponsa, jotta kukaan ei epäilisi heidän hyvää tahtoaan. Työtoimistoa ympäröi lauma työttömiä miehiä ja sitä vartioivat karabinieerit. Kansa syö maissia polentassaan ja granturcossaan tietäen varmaan, että sairaus seuraa. Punaisen ristin yhdistys on järjestetty kuin sodan aikana, ja moni sairas ja haavoitettu on piilossa rakennuksissa.
Semmoinen on asian synkkä puoli, mutta täällä on paljon ilon aiheita myöskin. Puodit ovat avoinna kuten tavallisesti, ja ilmoituspilareille ilmestyy teatteri- ja konsertti-ilmoituksia. Tanssiaisiakin odotetaan, ja naiset valmistelevat pukujaan aivan kuin helmikuun 1 päivää ei olisi koskaan ollutkaan. Voi näitä roomalaisia hetkenlapsia, jotka aina elävät nykyhetkessä vain! Voi Davido Rossi! Kun ajattelen mitä teet ja mitä olet tehnyt, kysyn itseltäni, kuinka kaikki on loppuva. Mutta en nyt tahdo ajatella sitä. Miksi minä koettaisin johtaa sinua siveelliseen erämaahan?
Nyt kerron hiukan persoonallisista tapahtumista. Julistuksesi on toimitettu perille, maksettu ja huomisaamuna se naulataan julkisille paikoille. Kirjanpainajan luota menin Piazza Navonalle ja löysin siellä kaikki surun vallassa. Elena oli mennyt pois jättäen jälkeensä epäselvän kirjeen, joka saattoi vanhukset uskomaan, että pojan ja miehen kadottaminen oli saattanut hänet lopettamaan päivänsä. Minä olin ajattelevinani toisin ja varoitin heitä puhumasta mitään tyttären katoamisesta peläten, että Bruno voisi kuulla siitä ja ruveta epäilemään entistä enemmän.
Asianajaja Napoleon F. on tavannut mies-paran taas ja kävi täällä kertomassa käynnistään. Se tuntunee sinusta uskomattomalta. Hän puhuu »petoksesta» ja »kuninkaan anteeksiannosta». Napoleon F. arvelee, että camorra on vaikuttanut häneen ja kertoi kuinka rikoksellisilla Italian vankiloissa on rikosyhdistys, jolla on kapteeninsa, korpraalinsa ja sotamiehensä. Minä luulen, että camorra tässä tapauksessa on yhtä kuin hallitus, ja ainoa tarkoitus on saada petoksella kiinni »suuremmat rikokselliset, joita ei vielä ole vangittu». Tahtoisin tietää, missä Charles Minghelli on tätä nykyä. Ei kukaan näy tietävän.
Mitä itseeni tulee, niin arvaapa mikä oli viimeinen urotekoni? Minä olen myynyt jalokiveni! Eilen lähetin sanan eräälle strozzinille, ja tuo vanha Shylock saapui tänään ja petkutti minua armottomasti. Vähätpä siitä! Mitä minä teen jalokivillä ja komealla talolla ja palvelijoilla juoksemassa kantapäilläni aivan kuin olisin kardinaali? Jos sinä tulet toimeen ilman niitä, niin kaipa minäkin. Mutta sinun ei tarvitse sanoa, että olet levoton minusta. Minä olen niin onnellinen, koska rakastan sinua, ja siinä kaikki.
Yksi asia vain huolestuttaa minua — sen tyttö-raukan asia, josta kerroin. Hän seuraa minua kaikkialle ja on täällä alati, joten minusta tuntuu kuin hänen salaisuutensa saattaisi minut vallan ymmälle. Pelkään, että vielä ilmaisen sen jollekulle. Minä luulen, että säälisit häntä, jos näkisit hänet. Hän koettaa uskotella itselleen, että koska hänen sielunsa ei ole koskaan myöntynyt, ei hänessä ole syytä. Mutta niinhän naiset aina sanovat. He vetävät tuon rajaviivan silloin, kun on liian myöhäistä, ja koettavat sillä peittää virheitään. Kyllä minä toruin häntä! Minä sanoin hänelle, että hänen olisi tullut ajatella sitä ajoissa ja ennemmin kuolla kuin suostua. Oli kyllä kaunista puhetta tuo selittely hetken heikkoudesta— ruumiillisesta heikkoudesta, ei siveellisestä, mutta maailma ei ymmärrä tuommoisia hiushienoja erotuksia. Jos nainen on langennut, niin hän on langennut ja sillä hyvä, eikä siinä ole kysymys ruumiista eikä sielusta.
Voi, voi, kuinka hän itki. Kun näin hänen punaiset silmänsä, tuntui minusta kuin hänelle pitäisi antaa anteeksi. Enkä minä ole aivan varma, pitäisikö hänen kertoa siitä miehelleen, koska se varmaan tuottaisi miehelle hyvin paljon tuskaa. Tyttö arvelee, että kun on tehnyt väärin, on parasta, ettei puhu siitä. Sitä sietää ajatella.