Roma katsoi noita viheliäisiä, ryppyisiä, punatulta kasvoja, joihin hiki ja musta väri silmäkulmista oli vetänyt viivoja, ja sitten hän nousi hiljaa mennäkseen pois. Hän tunsi itse syyllisyytensä, joka alensi hänet kuin syvään kuiluun.
Kreivitär heräsi. Hänellä oli taas tuskia ja hänen äänensä oli muuttunut.
»Roma! Sinäkö siinä olet?»
»Minä, täti.»
»Miksi sinä istut pimeässä? Minä tunnen kauhua pimeässä. Senhän tiedät vallan hyvin.»
Roma väänsi sähkönappulaa.
»Olenko puhunut mitään? Mitä olen sanonut?»
Roma koetti vastata kierrellen.
»Sinä et puhu totta. Sen tiedät itsekin. Sinä annoit minulle oopiumia saadaksesi minut kertomaan salaisuuteni. Mutta se ei ollut totta, mitä kerroin. Sinun ei tarvitse luulla, että vaikka olet kuunnellut… Se oli valetta, kuuletko…»
Sisar tuli samassa kotiin, ja Roma meni huoneeseensa. Hän ei tapansa mukaan kirjoittanut Davido Rossille sinä iltana. Sen sijaan hän polvistui Elenan pienen Madonnan eteen, joka oli pöydällä hänen vuoteensa vieressä.