Rooman hautausmaa on Porta San Lorenzon ulkopuolella samannimisen kirkon ympärillä. Ruumisvaunut ajoivat ruumiskappelin ovelle. Kun vaunut tyhjenivät, huomasi Roma, että maksettuja palvelijoita lukuunottamatta hän oli ainoa murehtija. Kreivittären ystävät eivät enempää kuin hän itsekään tahtoneet nähdä hautausmaata.
Ruumiskappeli, matalakattoinen huone, oli täynnä paareja jos jonkinlaatuisille vainajille. Eräässä paikassa oli kirjoitus: »Varattu huomattavien henkilöiden ruumiille.» Kreivittären kirstu asetettiin sinne, kunnes hautaajat seuraavana aamuna ennättivät tulla hautaamaan sen. Kukat ja seppeleet asetettiin sen päälle, ja pappi ruiskutti taas vihkivettä sille, ja sitten hautajaiset olivat lopussa.
»Minä en vielä palata kotiin», sanoi Roma, ja sitten pappi apulaisineen nousi vaunuihin. Ajurit sytyttivät sikarinsa ja läksivät ajamaan täyttä juoksua.
Hautajaiset olivat olleet komeat, kreivittären sielu saattoi olla tyydytetty. Mutta kauhun kamala kuningas oli seissyt vieressä koko ajan kuiskaten: »Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!»
Roma osti metsäkukista tehdyn seppeleen ja löysi virastosta saamansa paperin avulla pikku Giuseppen haudan. Se on hautaryhmässä, missä jokainen hauta oli kuin uuni, jossa on marmoriovi ja siinä valokuva. Kaikki olivat lasten valokuvia, suloisia, hymyileviä kasvoja, pieni enkelien kuoro, joka nyt lauloi taivaan valtaistuimen ympärillä. Aurinko paistoi niihin, ja korkeat sypressipuut humisivat hiljaa vienossa tuulessa. Siellä täällä joku äiti asetteli öljylamppua, joka paloi hänen lapsensa kuvan edessä, ja kuunteli suloista ääntä, joka ei ollut kuollut, vaan puhui hänen sielunsa syvyydessä.
Roma asetti seppeleensä Giuseppen haudalle ja läksi pois. Astuessaan ulos portista kohtasi hän suuren parven ihmisiä. Etunenässä kulki kapusiinilais-munkki kantaen mustaa puuristiä, johon oli kiinnitetty sieni, keihäs, vasara ja nauloja. Kaksi sinisiin ja valkoisiin puettua poikaa kantoi kynttilöitä hänen vieressään. Ihmisjoukko oli aivan köyhää kansaa, etupäässä vaimoja ja tyttöjä liinat päässä. Nyt oli perjantai, ja he olivat menossa San Lorenzon kirkkoon. Tuskin tietäen mitä teki Roma seurasi heitä.
Kansa täytti kirkon. Sen hartaus oli syvä ja liikuttava. Seuratessaan munkkia väki lauloi yksitoikkoisella äänellä Stabat Mater'ia.
»Oi äiti, rakkauden lähde, anna meidän tuntea surun voimaa, että surisimme sinun kanssasi.»
Tämä rukous tuntui tuskin tarpeelliselta. Rukoilijat olivat vangittujen tai sairaina makaavien miesten ja reservisotilaiden nälkään nääntyviä vaimoja ja tyttäriä. He olivat elämän meren kurjia haaksirikkoisia, joita hyökyaallot olivat ajaneet rannalle, he hakivat nyt lohdutusta uskonnosta ja kohottivat huutonsa Jumalan luo.
Kun he olivat lopettaneet kulkunsa ja surulaulunsa, kokoontuivat he saarnastuolin ympärille, ja kapusiinilaismunkki nousi saarnaamaan. Hän oli partasuu mies, jonka kasvot loistivat melkein kiihkoa, ja hänen vyötäisillään riippui risti ja helminauha. Hän puhui heidän köyhyydestään, heidän kadotetuista omaisistaan, heidän kärsimyksistään, tästä synkästä ajasta, jota he saivat kokea, ja kuinka oli rukoiltava valtiollisissa vaikeuksissa. Äänettömyys oli täydellinen kuulijakunnassa, mutta kun pappi sanoi, että Jumala on lähettänyt heille nämä kärsimykset heidän syntiensä tähden ja että heidän täytyy tunnustaa syntinsä, joista pyhä äiti, kirkko, voi pelastaa heidät, silloin syntyi hiljainen hyminä kuulijain kesken.