»En ole kastettu, mutta minut on kasvatettu luostarissa, ja…»

»Sitten en voi kuulla tunnustustasi. Kaste on ovi kirkkoon, ja ilman sitä…»

»Mutta minä olen suuressa tuskassa. Pyhän Neitsyen tähden, kuule minua!
Oi, kuule minua, isä, kuule minua!»

Vaikka vanha pappi oli tottunut ihmissydämen kärsimyksiin, valtasi hänet ääretön sääli, ja hän sanoi ystävällisellä, hellällä äänellä:

»Jatka, tyttäreni. En voi antaa sinulle synninpäästöä, koska et ole kirkon lapsi, mutta minä olen vanha mies ja jos voin auttaa sieluparkaasi kantamaan taakkaansa, niin Jumala minua varjelkoon työntämästä sinua pois.»

Kiihkein sanoin Roma kertoi tuskansa, peittämättä mitään, lieventämättä mitään ja nimittämättä tai moittimatta ketään. Vihdoin värisevä, nyyhkyttävä ääni taukosi ja syntyi hetken hiljaisuus, jolloin äänet kirkossa tuntuivat tulevan kuin etäältä. Sitten lausui ystävällinen ääni ristikon takaa:

»Tyttäreni, sinä et ole tässä asiassa tehnyt syntiä eikä sinulla ole mitään kaduttavaa. Se, että tuskat sinua vaivaavat, todistaa, että sielusi on puhdas ja että elät yhteydessä Jumalan kanssa. Hermostuminen ja huoli on heikontanut ruumiillista terveyttäsi, ja siksi on luonnollista, että luulet tehneesi syntiä, vaikka et ole tehnytkään. Se on suloinen ominaisuus useimmissa naisina, mutta valitettavasti vain harvoissa miehissä! Synti ei ollut sinun syntisi, mene siis kotiisi rauhassa, ja Jumala sinua lohduttakoon.»

»Rakas isä… sinä olet niin hyvä, mutta oletko unohtanut…»

»Miehesikö? En! En voi sanoa, pitäisikö sinun kertoa hänelle vai ei. Omasta puolestani olisin sitä vastaan, sillä miksi rasittaisin hänen omaatuntoaan ja panisin alttiiksi perheen rauhan? Sinun tuskasi siksi, että luonto itse tulee asian ilmaisemaan, on perustusta vailla ja siis perkeleen kiusausta. Ne sinun tulee jättää. Mutta koska avioliittosi on ainoastaan kirkollinen ja se toinen henkilö (menettelit oikein, kun et sanonut hänen nimeään, lapseni) voi käyttää hyväkseen olosuhteita erottaakseen teidät ja koska miehesi voisi ikipäiviksi kadottaa luottamuksensa sinuun, jos tunnustuksesi tulee liian myöhään, en osaa neuvoa, mikä olisi parasta turvallisuudellesi ja mielesi rauhalle. Anna minun kysyä neuvoa viisaammalta. Anna minun sanoa salaisuutesi korkealle henkilölle, ystävälliselle korvalle, pyhimyksen sydämelle, vanhalle, pyhälle miehelle. Tule takaisin tai sano minulle nimesi, jos tahdot, ja jos tuolla pyhällä miehellä on jotain sanomista sinulle, olen sen ilmoittava. Mene nyt kotiisi rauhassa, tyttäreni, ja Jumala ottakoon sinut isälliseen syliinsä.»

Kun Roma nousi rippituolista, tunsi hän samaa kuin henkilö, joka on potenut kovaa tautia ja on paranemaan päin. Koko hänen olemuksensa oli omituisesti muuttunut. Suuri paino oli pudonnut pois, hänellä oli uusi sielu, ja hänen ruumiinsakin tuntui kevyeltä kuin ilma.