XIV.
Roma asettui asumaan Rossin huoneistoon. Kun hän iäksi neuvottelemaan vanhuksien kanssa ja näyttämään heille Rossin sähkösanomaa, olivat he onnellisia kuin lapset. Vanha kuuro vaimo puheli lakkaamatta. Elena ei ollut lähettänyt mitään tietoja, ja ajatus, että hän oli mennyt luostariin, näytti mahdottomalta, mutta he rukoilivat joka päivä pyhää Antoniusta. Eilen oli kulunut kuukausi pojan kuolemasta, ja he olivat vieneet orvokkivihon Campo Santoon, mutta siellä oli jo kaunis seppele ennestään — pyhä Neitsyt oli muistanut pikku Giuseppea.
Brunoko? Niin, he olivat kuulleet hänestä ja käyneet häntä tervehtimässäkin. Mutta hän oli ollut hyvin omituinen, hyvin jäykkä ja kova. Kun he puhkesivat itkuun nähdessään hänen vankipukunsa, oli hän käskenyt heitä vaikenemaan eikä saattamaan häntä naurunalaiseksi. Hän tahtoi ainoastaan puhua Elenasta. Joku oli kertonut hänelle, että Elena oli mennyt pois, ja kun he viittasivat sinne päin, että hän ehkä oli luostarissa, niin Bruno vain nauroi ja kirosi.
Seuraavana päivänä Roma muutti uuteen asuntoonsa. Hän ei tuonut mukanaan muuta kuin muutamia kirstuja, joissa oli hänen tärkeimmät tavaransa sekä hänen isänsä kuva ja Elenan antama Madonna. Panttilainaaja eli ottanut haltuunsa loput hänen omaisuudestaan ja maksanut niistä rahasumman. Useimmat kipsimallit ateljeessa rikottiin ja vietiin pois. Suihkukaivo, joka oli marmorista, pantiin pimeään kellariin vanhan garibaldilaisen asunnon alle. Ainoastaan yksi osa kannettiin yläkertaan. Siinä oli Davido Rossin veistokuvan malli ja marmorilohkare Kristuksen päätä varten.
Paitsi koiraansa ei Roma tuonut ketään mukanaan Piazza Navonalle. Felice oli palannut paronin luo ja Nattalina oli erotettu. Vanhan eukon piti siivota huoneet ja keittää ruoka, ja Roman piti itse käydä ostoksilla. Naapurit ymmärsivät kohta asian laidan. Hän oli Rossin vaimo. He rupesivat kutsumaan häntä signoraksi.
Romasta tuntui hyvin suloiselta asua Rossin huoneissa. Ne ikäänkuin henkivät hänen läsnäoloaan. Vastaanottohuone, jossa oli piano ja fonografi sekä kuvat seininä, toi Roman mieleen jokaisen Rossin äänen värähdyksen. Makuuhuone oli ensin pyhättö, jota Roma ei tahtonut käyttää, ennenkuin hän oli asettanut pienen Madonnansa sinne. Sitten se muuttui hänen pieneksi majakseen, ja kun hän nukkui siellä, tunsi hän outoa värähdystä, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.
Nyt, kun hän asui Rossin ympäristössä, tuntui hänestä kuin hän huomaisi jotain uutta Rossissa joka hetki. Katolla hyppelevät oravat toivat mieleen Rossin pienenä poikana, ja lintuset, jotka juuri pesivät ja siitä syystä laulelivat pitkin päivää, panivat Roman ajattelemaan sykkivin sydämin heitä molempia. Lahjat, joita toiset naiset olivat antaneet Rossille, herättivät Romassa melkein kuumemaista uteliaisuutta. Muutamat olivat Englannista, toiset Amerikasta, ja monet olivat naisilta, jotka eivät koskaan olleet Davido Rossia nähneetkään. Ne tekivät Roman onnelliseksi ja ylpeäksi, mutta myöskin hiukan mustasukkaiseksi.
Ensimmäisinä päivinä Piazza Navonalla hän uskotteli itselleen, että tässä kaupunginosassa asuminen oli mitä hauskinta. Ensiksikin siellä oli nuo taiteelliset, kapeat kadut ja vanhat pihat, veistetyt kivet ja pienet lamput Madonnan kuvien edessä. Sitten siellä oli aina ihmispäitä ikkunoissa, jäätelöveden myyjiä katukäytävillä, kirkuvia aaseja ja huutavia, leikkiviä lapsia.
Kaikki oli luonnollista ja hauskaa. Roma eli ensi kertaa ihmistoveriensa parissa, ja kun hänen hajuaistinsa joskus kärsi likaisten ihmisten läheisyydestä, koetti hän sanoa itselleen, että se oli vain väärää hienoutta tuo, joka saattoi hänet kärsimään.
Ennen kaikkea häntä liikutti ihmisten köyhyys, sillä se lähensi häntä eniten Davido Rossiin. Tuolla oli majatalo, jossa köyhät miehet saivat vuoteen kymmenestä pennistä, ja locande, jossa he viidestä pennistä saivat nojata käsivartensa nuoraan. Tuolla oli kuninkaallinen Monte di Pietà, valtion panttilaitos, ja kuninkaallinen Ranco del Lotto, valtion arpajaislaitos. Tuolla oli rattaat, jotka ajoivat ympäri katuja kooten almuja köyhille helposti liikutettujen roomalaisten heitellessä vaatekappaleita ikkunoista. Tuolla oli sairaus ja köyhyys, pellagra, joka tarttuu pelkällä maissilla elävään kansaan. Tuolla kulkivat Punaisen Ristin sisaret sairaiden seassa, tohtorit jakelivat unijuomaa kuoleville, ja kuolema nukutti heidät ikuiseen uneen.