»Pitäkööt sotilasvirkamiehet huolta itsestään», vastasi Bruno. »Minulla on ystäviä, jotka minusta huolehtivat.»
Kun hän oli taas kopissaan, hän ajatteli Elenaa. Elena-raukka! Äiti-raukka! Mitähän hän nyt tekisi? Hautajaiset ovat kohta, eikä hänellä ole yhtään rahaa. Mutta herra Rossi kyllä pitää huolen rahasta. Hän pitää huolen kaikesta. Jumala häntä siunatkoon! Jumala siunatkoon heitä molempia!
Battitorit tulivat yökäynnilleen, poika viereisessä kopissa oli vaiti, ja Bruno aikoi ruveta levolle, kun hän kuuli hiljaista koputusta vasemmanpuoliseen seinään.
»Kuka siellä?» huusi Bruno.
Syntyi hetken äänettömyys, ja sitten koputus kuului taas.
»Siellä on vanki, joka koettaa puhua minulle», ajatteli Bruno. Siellä oli joku, jota oli pahasti kohdeltu ja joka tarvitsi apua. Bruno muisti, mitä hän oli kuullut vankien kielestä. Koputukset vastasivat tietysti eri kirjaimia, ja hypähtäen ylös Bruno vastasi puhutteluun. Hetkeä myöhemmin hän puhui helposti viereisen kopin asukkaan kanssa.
»Kauan eläköön anarkia», koputti hänen naapurinsa, ja Bruno vastasi:
»Kauan eläköön vallankumous.»
»Oletteko Bruno Rocco?»
»Olen. Tunnenko teidät?»
»Ette.»